[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Epätyypillinen kartanokirja avaa uusia näkökulmia

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Hanna-Riitta Toivanen  FT, taidehistorioitsija, tuntiopettaja ,
Ark-byroo, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Lönnqvist Bo: Kartanot ja rushollit Helsingin seudulla (Herrgårdar
och rusthåll i Helsingforstrakten). Kääntänyt Simukka Salla.
Schildts, 2009. 200 sivua.


Epätyypillinen kartanokirja avaa uusia näkökulmia
---------------------------------------------------------

Uusmaalaiset Helsingin lähiympäristön kartanot ovat jääneet
suhteellisen vähäiselle huomiolle. Onneksi Helsingin ja sen
lähiseutujen kartanoista ja rustholleista kertoo Bo Lönnqvistin
kiinnostava tietokirja, joka on saatavilla sekä ruotsiksi että
suomeksi.

 


Kulttuurintutkija, kirjailija ja filosofi Lönnqvist on lähestynyt
aihettaan, uusmaalaisia kartanoita ja rustholleja, suhteessa
laajempiin yhteyksiin. Hän taluttaa lukijan pohtimaan ihmisen ja
ympäristön suhdetta useammasta eri näkökulmasta. Nämä johtoteemat
esitellään heti kirjan alkulehdillä, ja niitä on viisi. Ne ovat
ihminen, maisema, suvut, aika ja symbolit. Kartanoita tarkastellaan
osana ihmisen ajallista, maisemallista ja symbolista jatkumoa.
Vaikeatajuiseksi kirjaa ei kuitenkaan voi sanoa, sillä teksti liikkuu
taitavasti konkreettisten ilmiöiden tasolla, josta sitten kierretään
termien taakse etsimään paikannimien etymologiaa tai sukujen
historian kohtaloita.

Kirjoittaja on määritellyt asianmukaisesti sen, mitä kartanolla
tarkoitetaan, ja tehnyt eron ns. vanhojen kartanoiden ja
maalaistalojen välillä. Yllätyksenä onkin muutaman rusthollin
sisällyttäminen mukaan aineistoon. Tämä on odotettu kunnianosoitus
Keski-Uudellamaalla pitkään jatkuneelle, mutta nyt jo lähes
hävinneelle elämänmuodolle.

Teokseen on otettu mukaan yhteensä kolmekymmentä kartanoa ja
rusthollia. Koska pienemmät tilat eivät ole senkään vertaa yleisessä
tietoisuudessa kuin uusmaalaiset kartanot, on kyseessä ainutlaatuisen
arvokas teko. Nämä 'vaatimattomammat' tilat, joita ovat Ut-Hannula,
Snettans, Stors, Mutars ja Kusas, edustavat sitä korvaamatonta
perinnettä, jonka toivoisi säilyvän tuleville sukupolville, siinä
missä Helsingin seudun jäljelle jääneet kartanotkin. Mukana on myös
venäläisen Kiseleffin suvun hallussa ollut Oitbackan kartano, mikä
tuo itäisen lisän muuten niin ruotsalaiseen kulttuuriperintöön.

Kirjoittaja esittelee valitsemansa kartanot suhteessa niiden
historialliseen viitekehykseen ja henkilöhistoriaan. Paikan- ja
henkilönimien tulvaa ei voi välttää, mutta asiat on esitetty niin
elävästi, että pitkästyminen on mahdotonta. Rivien välistä aistii
ympäristön muuttumisen ja kartanomiljöön kaupallistumisen. Suurin osa
teoksessa esiintyvistä tiloista on kuvattu Eino Jutikkalan ja Gabriel
Nikanderin vuonna 1939 ilmestyneessä klassikossa Suomen kartanot ja
suurtilat I, jonka lähdepohja osin vaatisi ajanmukaista
lähdekritiikkiä. Tämä vastailmestynyt kirja on puolestaan parannettu
versio teoksesta Vanhoja kartanoita Helsingin seudulla, joka on
vuodelta 1995.

Perfektionistille kirjan otsikko voi olla hieman harhaanjohtava
siksi, koska siitä saa helposti sellaisen käsityksen, että mukana
olisivat kirjaimellisesti kaikki Helsingin seudun kartanot. Samalla
voidaan kysyä, mitä tarkoitetaan Helsingin seudulla? Ehkä ilmaisu on
vanhahtava. Mukana on lännestä katsoen Oitbackan kartano, pohjoisessa
Numlahti, idässä Östersundom. Helsingin seutu käsitteenä on siis
ymmärretty melko laajasti, mikä olisi ehkä ollut hyvä perustella
lukijalle, mutta otsikko on toki täysin hyväksyttävä. Kirjaa lukiessa
tämä rajaus jää omaan arvoonsa, kuten myös jotkut tositarinoita
elävöittävät hieman turhanpäiväiset kommellukset, jotka voidaan
ymmärtää osana kokonaisuutta, mutta joita ilmankin oltaisi selvitty.

Pientä epätarkkuutta esiintyy joissakin kohdissa, kuten Numlahden
kartanon kuvauksessa. Maisemassa kartanon päärakennus saattaa toki
näyttääkin kaukaa valkoiselta kuten kirjoittaja sitä kuvailee, mutta
valokuvissa näkyy selvästi kirkkaankeltaiseksi maalattu hienostunut
puurakennus. Kieltämättä lukija saattaa tällaisissa kohdissa miettiä,
onko kyse juuri tuosta rakennuksesta, vai jostain toisesta, mikä
aiheuttaa pientä päänvaivaa. Epäselvyyttä on siinäkin, että
Kulosaaren kartanosta puhuttaessa on samalla henkilöllä samalla
sivulla kaksi eri muotoa omasta nimestään, sekä Louise että Loviisa
Jägerhorn. Edelleen samassa luvussa kerrotaan, että kartanon
lehmukset, jotka oli istuttanut Augustin Ehrensvärd, tuhoutuvat
elokuisessa mysrkyssä 1890, mutta kuvatekstissä kuitenkin väitetään
että nämä ovat juuri nuo Ehrensvärdin istuttamat puut.

Kirjan suomenkielinen asu on erittäin sujuvaa ja rikasta, mutta
voidaan kysyä, olisivatko kartanoiden nimet voineet olla
suomenkielisessä laitoksessa vain yhdellä kielellä, joko suomeksi tai
ruotsiksi. Erikielisten nimien käyttö ilman johdonmukaisuutta on
joissain kohdin hiukan hämmentävää. Jos Leppävaaran kartanon nimi on
kirjassa Alberga, miksi sitten puhutaan Munkkiniemen kartanosta eikä
Munksnäsistä? Samoin Hakunila on Håkansböle ja Nordsjön kartano on
säilynyt ruotsinkielisessä asussaan, vaikka yleisesti puhutaan
Vuosaaresta. Onko tässä haluttu säilyttää historialliset
ruotsinkieliset nimet ja annettu periksi käännöksille vain silloin,
kuin suomenkielinen nimitys on jo niin vakiintunut kielenkäyttöön,
että sitä ei voida välttää? Kokonaisuutena käännös vaikuttaa sinänsä
erinomaiselta. 

Kirjan värikuvat ovat tunnelmallisia ja erittäin korkealuokkaisia.
Mukana on myös puistokuvia ja maisemia. Kirjoittaja lähestyy
kohteitaan suhteessa niiden viitekehykseen, joka koostuu historiasta
ja sukujen jatkumosta. Kartanon ympäristöt puistoineen huomioidaan
erityisen tarkkaan, mikä avaa uusia näkökulmia, samoin kuin nimistön
kehitys. Ainoastaan pohjapiirustuksia, läpileikkauksia ja
materiaalien kuvausta jää kaipaamaan. Vaikka mukana on myös
sisäkuvia, olisi rakennuksista voinut ottaa mukaan pohjakaavoja ja
(tai) läpileikkauksen, mikäli sellaisia on saatavilla, sisätilan
hahmottamiseksi. Ehkä jonkinlaista yhteiskunnallista pohdintaa olisi
voinut sisällyttää mukaan myös renkien ja piikojen sekä alustalaisten
osalta, ja koskien esim. vuoden 1918 tapahtumia.

Kaikenkaikkiaan Kartanot ja rusthollit Helsingin seudulla on teos,
johon ehdottomasti kannattaa tutustua, riippumatta siitä, ihannoiko
tuota mennyttä elämänmuotoa vai ei. Taiteellisen ulkoasunsa ja
kiinnostavan sisältönsä takia se on mitä sopivin vaikka
lahjakirjaksi. Samalla jää kysymään, eikö Lönnqvist voisi tehdä lisää
vastaavanlaisia kirjoja niistäkin kartanoista, joista ei ole
käytännöllisesti katsoen mitään tehty, tai niistä, joiden sisustukset
tuhottiin 1970-luvun vimmassa kunnanisien hankittua kiinteistöjä
yksityisiltä julkiseen käyttöön? Näitä meillä Suomessa
löytyy. Lukuunottamatta muutamia poikkeuksia, kuten vaikkapa
Tuomarinkylän, Kumpulan, Herttoniemen, Kulosaaren ja Munkkiniemen
kartanoita, on kyse puurakennuksista. Tämä asettaa vielä
lisähaasteensa rakennusten säilymiselle.

Kartanot ja rusthollit Helsingin seudulla luettuaan jää kaipaamaan Bo
Lönnqvistiltä jatko-osia muista, varsinkin julkaisemattomista
kartanoista.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/