[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Soiko sota sinulle?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Juha Mälkki  Majuri, VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Välimäki, Susanna: Miten sota soi? Sotaelokuva, ääni ja musiikki.
Tampere University Press, 2008. 332 sivua.


Soiko sota sinulle?
---------------------------------------------------------

Sotaelokuvien sekä minkä tahansa inhimillisesti äärimmäisten
kokemusten tarkastelu saa Susanna Välimäen teoksessa Miten sota soi?
uusia ulottuvuuksia ja merkityksiä. Elokuvan äänimaisemat koetaan
usein jonkinlaiseksi rekvisiitaksi ja vain visuaalisia efektejä
täydentäväksi. Välimäki nostaa kirjassaan kuulijan katsojan rinnalle
antaen samalla hyviä vinkkejä hahmottaa elokuvan todellisisia
merkityksiä, jotka jäisivät hahmottamatta ilman äänimaisemia.


Välimäki tarkastelee kirjassaan sotaelokuvien ääniä ja musiikkia. Hän
käsittelee koskettavan analyyttisesti teemaa kulttuurisen
musiikintutkimuksen sekä äänellisen kulttuurin tutkimuksen suunnasta.
Sodan teema ja kirjan sodankäyntiä tarkasteleva näkökulma sijoittaa
kirjan samalla myös pieneksi osaksi 'uutta sotahistoriaa', jossa
ollaan kiinnostuneita muun muassa sodasta inhimillisenä
tapahtumasarjana sekä ilmiönä.

Sotaelokuvat ovat kiinnostava tarkastelukohde sukupolville, joilla ei
ole itsellään elettyä ja koettua kokemusta sodan kaaoksesta ja sen
tuhovoimasta materiaaliin sekä ihmismieleen ja elävään ruumiiseen.
Toisaalta, meillä jokaisella on jonkinlainen kosketuspinta
esimerkiksi toiseen maailmansotaan vanhempiemme tai isovanhempiemme
välityksellä. Sota jättää aina jälkensä ja tämä jälki siirtyy
seuraavalle sukupolvelle - halusimme sitä tai emme. Susanna Välimäen
kirja voidaan siksi nähdä myös merkittävänä yrityksenä purkaa elettyä
ja koettua sotatraumamme. Traumat eivät nimittäin kiinnity mediaan tai
kansallisen tason uhkakuvaretoriikkaan: trauma asuu kehossamme ja
emootiokoneistomme kätköissä (mitä esimerkiksi Sari Näre on
tarkastellut).

Välimäen tutkimuksessa keskitytään viiteen sotaelokuvaan: Tuntematon
sotilas (1955 ja 1985), Rautaristi (1976), Das Boot (1981/1997), Tule
ja katso (1985) sekä Veteen piirretty viiva (1997). Tarkasteltavat
elokuvat kertovat taisteluista ja sodasta sen kulttuurin silmin missä
ne on tehty. Rautaristi tosin kertoo lähinnä amerikkalaisen käsityksen
saksalaisesta sotilaskulttuurista ja kolmannen valtakunnan
sotasyyllisyyteen liittyvän taakan itsestäänselvyydestä.
Alkuperäisteoksesta Das geduldige Fleisch (1955) voisi ammentaa aivan
toisentyyppisen kerronnan, jolla olisi myös suoraa vaikutusta elokuvan
äänimaisemiin. Joka tapauksessa Välimäki arvioi suuria
sotaelokuvaklassikoita tavalla, joka herättää halun katsoa elokuvat
uudestaan, uusin ja laajentunein aistein. Kirjan avulla elokuvan
katsoja oppii kuuntelemaan elokuvaa ja ymmärtämään äänimaisemien
mahdollista kerronnallista merkitystä sekä erilaisten
musiikkivalintojen taustoja. Kuulija-katsoja havainnoi sodan
taustoittamaa ja siihen pureutuvaa elokuvaa kokonaisvaltaisesti.
Inhimillisten aistien välinen merkittävyyskiista saa kirjassa
kiinnostavia sykäyksiä ja syötteitä. Toisaalta, ehkä äänen roolina on
jäädä 'ikuisesti' voimakkaamman visuaalisuuden taustalle, jollain
tavalla aina toiseksi, vähempiarvoiseksi, vaikkakin merkittäväksi
kerronnan välineeksi?

Kirjan musiikintutkimukseen perustuva argumentaatio on ammattimaista
ja uskottavaa. Myös sodan kontekstin tarkastelu on kiinnostavaa,
vaikka herättää joitain kysymyksiä. Tarkasteltavien elokuvien
ryhmittely sodanvastaisuuden tai sodanmyönteisyyden luokituksiin
asettaa kirjan argumentaation hankalaan lähtökohtaan: jaottelu on
toisinaan myös tarpeetonta, sillä musiikin- ja äänitutkimuksen
kannalta tämänkaltainen arvottaminen ei ole edes välttämätöntä, koska
jokainen kokee elokuvan joka tapauksessa omalla tavallaan - huolimatta
siihen liitetyistä valmiista merkityksistä. Esimerkiksi brutaalin
realistisesti taistelua kuvaava elokuva tulkitaan kirjan johdannossa
sodanvastaiseksi ja patrioottinen kerrontalogiikka,
sankarivainajamyyttiä ylläpitävä logiikka taas sotamyönteiseksi.
Miksi realistisuus tekisi elokuvasta sodanvastaisen, etenkin, jos se
vain kuvaa sotaa siten miltä sota todellisuudessa voisi näyttää?
Oleellista on nimittäin ymmärtää sodan todellisen vaikuttavuus
ihmisruumiiseen: katseltu ja eräällä tavalla tirkistelty
todellisuuskuva saattaa ohjata meidät entistä kauemmaksi sodasta
traumantuottajana ja siis antaa siitä väärän kokonaiskuvan. Meidän on
siis ymmärrettävä miksi tv-väkivalta tuntuu meistä pahalta, vaikka
väkivalta (tai minkä tahansa pahalta tuntuva vuorovaikutuksen
seuraaminen) ei kohdistukaan meihin fyysisesti?

Yksi käytännön esimerkki tästä ongelmallisesta jaottelusta: Veteen
piirretty viiva -elokuvassa katsoja-kuulija ei pääse selville
joukkojen ja vihollisten suhteista, vaan hänet pidetään
epävarmuudessa ruohikon, sotilaan tasolla, irti Master-shot
-kulmasta, sekä etäällä taistelevan valtion tai historiallisen
merkityksen tms. tasosta (s. 281). Tämä tekee kirjan tulkinnan
mukaisesti elokuvasta sodanvastaisen. Sota ei ole kuitenkaan ollut,
eikä se tule koskaan olemaan muuta kuin elävien voimien
yhteentörmäystä, jolloin se on aina myös ruumiillista, kehollista,
emotionaalista ja aina traumoja tuottavaa. Sodan ja erityisesti
taistelun järisyttävässä kokemusmaailmassa ihmiskeho joutuu
kohtaamaan vaikeasti järkeistettävän emotionaalisesti koettujen
syötteiden tulvan, suurimmat pelkonsa ja miljoonia vuosia vanhan
mutta biologisesti edelleen paikantuvan eläimellisyytensä eli
lajinominaisuutensa.

Taistelu ei toisaalta välttämättä edes soi äärimmäisessä stressissä
kamppailevan soturin mielessä, taistelukentän kaaoksessa. Pelastakaa
sotamies Ryan -elokuvan alun maihinnousukohtauksessa on yritetty
tavoitella sodan raadollisuutta mutta myös taistelustressin
vaikuttavuutta elävään ihmisruumiiseen. Kapteeni Miller (Tom Hanks)
ei kuule, eikä kykene toimimaan sotilaallisen täsmällisesti (s. 37).
Todellisuudessa sydämen lyöntitiheyden kasvaminen hetkellisesti liian
suureksi tekee ihmiselle karhunpalveluksen: hän saattaa menettää
stressioireiden takia kuuloaistinsa, nähdä asiat hidastetusti,
menettää ruumiineritehallintansa tai jopa jähmettää hänet
paikoilleen. Taistelua ei välttämättä kuulla tai sitten kaikki äänet
kuullaan häiritsevän kovaa. Todellinen taistelu sointuu siis lähinnä
katsojalle, jos ohjaaja-äänisuunnittelija sallii sen meille.

Näistä puutteellisuuksista huolimatta kirja on erinomaisen
kiinnostava lisäys sodan tutkimukseen. Se avaa aivan uudenlaisia
näköaloja sodan traumoja tuottavaan vaikutukseen ja ylipäätään
muistuttaa meitä omasta haavoittuvuudestamme olosuhteissa, joista on
erityisen vaikea puhua, saatikka kirjoittaa. Erityisen kiinnostava ja
koskettava äänimaailman analysointi on Tule ja katso -elokuvan
'rikkoutuneen mielen äänimaiseman' analysoinnissa. Tämä
neuvostoliittolainen partisaanikertomus on erityisen tuskallinen
katsottuna mutta erityisesti kuunneltuna. Elokuva tarjoaa
karmivuudessaankin mehevimmät kuuloalat ihmisen kokemusmaailman
kannalta äärimmäisiin tilanteisiin, joita on mahdotonta välittää
autenttisesti esimerkiksi (meille) kansanmurhia kokemattomille.
Elokuvassa käytetään esimerkiksi lintujen ääniä kuvaamaan nuoren
päänäyttelijän tuntemuksia, kun hän on havainnut perheensä ja
kyläläistensä alastomien ruumiiden kasan. Tappotoimitusta ei näytetä
eikä kamera pysähdy ruumiskasalla kuin muutaman sekunnin. Nuori
venäläinen yrittää etsiä tuntemuksilleen purkukanavaa, joka elokuvan
äänimaisemassa kuulostaa lopulta linnun ääniltä. Välimäki pohtii
kansanmurhan ääntä eli sitä emootioiden ja tuntemusten myllerryksen
tuottamaa kehollisuutta, josta mikään visuaalisuus tai visuaalinen
tehostuskeino ei meille pysty välittämään (s. 215). Tule ja katso ei
jätä kylmäksi, koska sen äänimaisema on kaikessa kaameudessaan hyvin
kaunis ja koskettava.

Kirjan toinen (erityisen) vakuuttava ja koskettava äänimaiseman
paikannus liittyy Das Boot -elokuvan musiikkivalintojen käsittelyyn.
Sukellusvene toisaalta liikkuu, sukeltaa ja ampuu torpedoja siten
kuin aluksen päällikkö määrittää. Päällikkö ja vene voidaan nähdä
olevan elokuvassa yhtä ja samaa, vaikka toinen onkin terästä ja
toinen lihaa ja verta. Vihollisen runnellessa venettä se siis tulee
myös vahingoittaneeksi päällikköä, joka kokee syvyyspommin iskut
itsessään. Muu osa sukellusveneen miehistöä elää inhimillisempää
elämää kuolemanpelon ja normaalielämän kaipauksen keskellä. Välimäki
paikantaa elokuvan musiikkivalinnoista toimintateeman, joka antaa
aiheenkäsittelyyn eteenpäin menevää, jännitystä hakevaa
hyökkäyksellistä viritystä. Toimintateemaa siivittää aluksen
'moottorien laulu yhdessä runkoon iskeytyvien aaltojen pauhun
kanssa.' (s. 173). Toinen kiinnostava musiikillinen tehostuskeino on
painemusiikin esittäminen tilanteissa, jossa sukellusvene on pinnan
alla. Äänimaisema muuttuu dramaattisesti, koska veden alla on
mahdollisuus aistia ääniä, jotka jäävät pinta-ajossa kuulematta.
Elokuvan pitkän version katseleminen on kieltämättä aikamoinen
sukellus klaustrofobian maailmaan. Ehkä tämänkin elokuvan
äänimaisemaan on helppo hypätä, koska sen teemaan on jostain syystä
helppo eläytyä?

Kirja antaa sitä, mitä takakansi lupaa: 'kirjassa tarkastellaan,
miten sotaelokuvan musiikki ja äänisuunnittelu soittavat sodalle,
väkivallalle ja kuolemalle erilaisia merkityksiä'. Suosittelen
lämpimästi kirjaa kaikille niille lukijoille, jotka ovat
kiinnostuneita löytämään elokuvan keinoin inhimillisistä kriiseistä
ja äärimmäisistä tuntemuksista jotain muuta kuin mihin olemme
tottuneet. Kuulija-katsojan rooli avaa tien myös inhimillisyytemme
paikantamiselle eli väylän niihin tuntemuksiin, joita ei ole aivan
yksinkertaista jäsentää eikä rationaalisesti paikantaa.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/