[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Valkoisen isänmaan lääkäri

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helene Laurent  LL, VTM, Yhteiskuntahistorian laitos, Helsingin
Yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Leikola, Juhani: Eino Suolahti. Isänmaan lääkäri. Edita, 2009. 448
sivua.


Valkoisen isänmaan lääkäri
---------------------------------------------------------

Elämäkerta Eino Suolahdesta, oikeistopoliitikosta ja sota-ajan
armeijan ylilääkäristä. Kirja keskittyy kuvaamaan Suolahden toimintaa
poliitikkona vastaitsenäistyneessä Suomessa. Kirjan suurin anti
on oikeistolaisten yhteiskunnallisten verkostojen kuvaamisessa
valkoisessa Suomessa.


Jälkipolvi tuntee Eino Suolahden (1879-1951) parhaiten siitä, että
hän toimi armeijan ylilääkärinä talvi- ja jatkosodan aikana. Tämän
vuoksi minäkin tartuin kirjaan, jonka luonnollisesti oletin laajemmin
selvittävän hänen toimintaansa sodassa.  Kirjoittaja, Juhani Leikola,
Eino Suolahden tyttärenpoika, on hyödyntänyt teoksessaan suvun
yksityisarkistoa, joka sisältää Suolahden päiväkirjan lisäksi
runsaasti kirjeitä ja valokuvia. Leikola keskittyy kuvaamaan
Suolahden poliittista toimintaa erityisesti sotien välisenä aikana.

Eino Suolahti (vuoteen 1906 Palander) kävi koulunsa Hämeenlinnassa,
missä hänen isänsä Edvard Wilhelm Palander toimi saksan ja venäjän
kielen opettajana. Kulttuurihistorioitsija Gunnar Suolahti sekä
Helsingin yliopiston rehtori ja kokoomuspoliitikko Hugo Suolahti ovat
hänen veljiään. Hän valmistui lääkäriksi vuonna 1909 ja erikoistui
korva-, nenä- ja kurkkutauteihin toimien Helsingissä vuosikymmeninä
yksityisenä korvalääkärinä. Lisäksi hän toimi  henkivakuutusyhtiö
Kalevan lääkärinä, myöhemmin ylilääkärinä sekä Instrumentariumin
toimitusjohtaja vuosina 1937-49.

Eino Suolahti osallistui poliittiseen toimintaan aktiivisesti jo
opiskeluvuosinaan. Hän kuului vanhasuomalaiseen puolueeseen, jonka
nuori polvi otti tavoitteekseen Suomen täydellisen itsenäisyyden.
Itsenäisyysaatetta ajamaan perustettiin 1917 sanomalehti Uusi Päivä,
jonka johtokunnan puheenjohtajaksi Suolahti tuli. Suolahti oli
tukenut itsenäisyyspyrkimyksiä jo aikaisemmin kannattamalla
jääkäriliikettä. Hän osallistui sittemmin myös suojeluskuntien
aseistushankkeisiin ja johti ennen sisällissodan puhkeamista 1918
valkoisten tiedustelutoimintaa.

Sisällissodan jälkeen Eino Suolahdesta tuli yleisesikunnan
tiedustelu- ja valvontaosaston johtaja eli käytännössä valtiollisen
poliisin päällikkö. Hänen alulle panemastaan osastosta kehittyi
myöhemmin etsivä keskuspoliisi, sittemmin valtiollinen poliisi ja
suojelupoliisi. Hänen mahdollisesta osuudestaan valkoiseen terroriin
ei ole näyttöä, mutta yleisesti ottaen häntä pidettiin hyvin jyrkkänä
oikeistolaisena, josta jopa käytettiin pilkkanimeä 'Eino Verinen'.
Kokoomuspuolueenkin piirissä häntä pidettiin jyrkkyytensä takia usein
epäilyttävänä ja puolueen tarkoituksia vastaan sotivana. 1918 hänet
lähetettiin salaisissa tehtävissä Saksaan yrittämään saada
saksalainen prinssi Suomen kuninkaaksi. Saksan-suuntauksen ja
monarkistisen politiikan kaaduttua vuoden 1918 lopulla myös Suolahti
joutui poliittisesti syrjään, ja hänet vapautettiin salaisen poliisin
johdosta.

Suolahti saavutti uudelleen merkittävän aseman suomalaisessa
oikeistossa, kun hänet 1929 nimitettiin Uuden Suomen johtokunnan
puheenjohtajaksi. Suolahti oli innostunut lapualaisuudesta, ja
hänellä oli mahdollisesti yhteyksiä Mäntsälän kapinaliikkeeseen.
Suolahti olikin mukana perustamassa lapuanliikkeen seuraajaa
Isänmaallista Kansanliikettä (IKL). Eduskuntavaaleissa 1933 IKL:n
kanssa useimmissa vaalipiireissä vaaliliitossa ollut kokoomus kärsi
tappion, ja kun IKL vielä erottautui omaksi eduskuntaryhmäkseen,
Suolahden edustama linja joutui vastatuuleen. Paasikivestä tuli
puolueen puheenjohtaja, ja 1936 Suolahti jätti puoluevaltuuskunnan.
Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen hän ei enää osallistunut
poliittiseen toimintaan. Hänelle myönnettiin professorin arvonimi
1939.

Leikola kirjoittaa mukaansatempaavasti ja taitavasti. Hän lomittaa
kiinnostavasti yksityistä ja yleistä  käyttäen apuna
päiväkirjamerkintöjä ja kirjeitä. Suolahti oli tavattoman tarmokas,
aikaansaapa, voimakastahtoinen ja jyrkkä toimissaan, ja ehti elämänsä
aikana olla monessa mukana.  Kirjassa käy selkeästi ilmi, kuinka
Suolahti toimi vuosikymmeniä politiikassa useimmiten taka-alalla
'harmaana eminenssinä' teettäen näkyvän osuuden muilla. Hänellä oli
läheiset suhteet muun muassa presidentti Svinhufvudiin ja hän oli
myös marsalkka Mannerheimin arvostama. Hän suhtautui epäluuloisesti
parlamentarismiin eikä koskaan pyrkinytkään eduskuntaan. Sen sijaan
hän osallistui aktiivisesti Helsingin kunnallispolitiikkaan
kokoomuksen riveissä ja oli pitkään kaupunginvaltuuston ja
kaupunginhallituksen jäsenenä. Hän kehitti aktiivisesti Helsingin
sairaalalaitosta ajaen voimakkaasti keskussairaalahanketta. Myös
Suomen Punaisen Ristin toiminnassa hän oli keskeisesti mukana
1920-luvulta lähtien. Vuonna 1928 Suolahti koki kovan kolauksen, kun
häntä ei lääkärikunnan tuesta huolimatta valittu lääkintöhallituksen
pääjohtajaksi. Pääjohtajaksi valittiin raittiusmies, kieltolain
puolustaja, sosialidemokraatti Hannes Ryömä. Suolahti ei tunnetusti
ollut raittiusliikkeen ylimpiä kannattajia.

Leikola ei juuri kerro Suolahden työstä lääkärinä, vaikka se voisi
lukijaa kiinnostaa. Miten Suolahti pystyi yhdistämään
yhteiskunnallisen aktivistin roolinsa korvalääkärin praktiikkaan,
joka kuitenkin tuntui olevan laajaa, Helsingin 'seurapiirit'
kattavaa? Samoin Suolahden sota-aikaisen toiminnan kuvaaminen jää
kovin suppeaksi. Leikola keskittyy arvioimaan Suolahden suhdetta
Saksaan ja natsismiin. Suolahdella oli ollut jo jääkäriajoista
lämpimät suhteet Saksaan, mutta Leikolan mielestä Saksan ystävä 1930-
ja 1940-luvulla ei kuitenkaan merkitse sitä, että 'olisi ollut natsi
tai hyväksynyt kaiken, mitä Saksan kansallispuolue teki'. Suolahti
arvosti Hitleriä vahvana johtajana ja järjestyksen palauttajana. Hän
kuului Suomalais-Saksalaiseen yhdistykseen, mutta ei koskaan
liittynyt kansallissosialismia lähellä olevaan Suomen valtakunnan
liittoon, jonka puheenjohtajana toimi professori Mauno Vannas.
Kesällä 1942 Suolahden kesähuvila Tyrvännön Petäyksessä sai toimia
valtionjohdon valitsemana SS-johtaja Heinrich Himmlerin
Suomen-vierailun lomapaikkana. Suolahti hoiti armeijan ylilääkärin
tehtävät mallikkaasti. Hänen laaja suhdeverkostonsa yhteiskunnan
johtavissa piireissä, organisaatiokykynsä, tarmokkuutensa ja
temperamenttisuutensa tekivät hänet hyvin sopivaksi tehtäväänsä. En
ole nähnytkään negatiivisia mainintoja hänen sota-aikaisista
toimistaan.

Teos kuvaa kiinnostavasti suomalaisen oikeistopoliitikon toimia
itsenäisyyden alkuvuosina. Jälleen kerran ilmenee, kuinka kapea
suomalainen hallitseva yläluokka on ollut: lähes kaikki ovat olleet
sukua keskenään. Kirjoittajakin on Suolahden tyttärenpoika; herää
kysymys, millä perusteella yksityisarkistoa on hyödynnetty, mitä on
otettu mukaan ja mitä on jätetty pois. Kirjaa voi suositella
kulttuurihistoriasta ja sotien välisestä Suomesta kiinnostuneelle,
mitään poliittisesti tai sotahistoriallisesti uutta kirja ei tarjoa.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/