[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Totuus ja toiveet - Suomi vuonna 1944

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Ville Kivimäki  FM, väitöskirjatutkija, Åbo Akademi
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Meinander, Henrik: Suomi 1944. Sota, yhteiskunta, tunnemaisema.
(Finland 1944. Krig, samhälle, känslolandskap.). Kääntänyt Paula
Autio. Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2009. 428 sivua.


Totuus ja toiveet - Suomi vuonna 1944 
---------------------------------------------------------

Tokko koskaan Suomen historiassa vuoden 1918 jälkeen on saman vuoden
tammikuun ja joulukuun väliin auennut niin suuri kokemusten,
odotusten ja muuttuneen yhteiskunnallisen ilmapiirin kuilu kuin
vuonna 1944. Helsingin yliopiston historian professori Henrik
Meinander käsittelee tätä repeämää ja sen merkityksiä uudessa
kirjassaan Suomi 1944, joka etenee kuukausi kuukaudelta sota-Suomesta
kohti orastavaa toista tasavaltaa. Kirjan alaotsikko 'Sota,
yhteiskunta, tunnemaisema' on merkittävä: tutkimuksen tarkoitus on
päästä käsiksi myös aikalaisten kokemuksiin ja tunteisiin, joiden voi
nähdä luovan edellytykset poliittisille ja sotilaallisille
ratkaisuille ja jotka puolestaan tulevat näiden ratkaisujen
muovaamiksi.


Meinanderin kirjan rakenne on lukukokemuksen kannalta harvinaisen
onnistunut. Lyhyen esipuheen jälkeen Suomi 1944 etenee kunkin
kuukauden muodostaessa oman lukunsa. Kuulostaa helpolta ja
yksinkertaiselta, mutta aiheiden kirjoon nähden toteutus on varmasti
ollut haastava. Kuukaudet eivät nimittäin ole sillä tavoin
symmetrisiä, että kaikkia teemoja kuljetettaisiin kronologisesti läpi
koko vuoden. Sen sijaan esimerkiksi huhtikuussa käydään läpi koko
vuotta koskevia sodan arkikokemukseen liittyviä aiheita ja
toukokuussa luodaan katsaus suomalaiseen tieteeseen sodassa. Kirjan
eleganttina lopetuksena toimii joulukuun alaluku 'Muisti ja unohdus',
jossa pohditaan vuoden 1944 ja koko sodan muistoa sekä alati elävää
historiakuvaa Suomessa.

Meinander määrittelee kirjansa yhdeksi pääjuonteeksi 'tunnemaiseman'
käsitteen:

Samalla aikalaiset kuitenkin hahmottivat ja kokivat sodan kukin
omalla tavallaan, joten yhtä ja jakamatonta käsitystä sodasta ja sen
lopputuloksesta ei suinkaan ollut olemassa. Päinvastoin, oli vain
rykelmä monenkirjavia ajatuksia, aavistuksia, toiveita, pelkoja ja
mielialoja, joista sekä toistensa vaikutuksesta että täysin
irrallisina syntyi laaja tunnetilojen kirjo, jota voisi kutsua
tunnemaisemaksi. (s. 23)

Toisaalla Meinander lainaa ruotsalaisen aatehistorioitsijan Sven-Eric
Liedmanin termiä 'aikalaisuuden tunne' (s. 159) tarkoittaen pyrkimystä
ymmärtää historiallista ihmistä hänen omasta hetkestään käsin,
tuolloin koetun menneisyyden ja tulevaisuuden välissä. Tämän
pyrkimyksen onnistunut toteutus on Meinanderin tutkimuksen suurin
ansio. Pidän kirjan parhaimpina lukuina huhti- ja toukokuuta, joissa
kuvaukset arjesta, saduista, viihde-elokuvista ja radionkuuntelusta
onnistuvat tavoittamaan sen toiveiden, pelkojen, epävarmuuden ja
välinpitämättömyyden vyyhden, johon suomalaiset ennen kesän
suurtaisteluja olivat kietoutuneet. Samoin marraskuun luvun kuvaukset
mm. junamatkoista, kotiin palaavan isän tai aviomiehen ilmestymisestä
ovensuuhun ja Alkon ovien aukeamisesta riehakkaine seurauksineen
pääsevät todella kiinni ajan tuntuun. Talvella 1944-45 monet kuilun
reunalla käyneistä suomalaisista tanssivat ja ryyppäsivät kuin
viimeistä päivää.

Aikalaiskokemuksen ymmärtämisen kannalta on hyvä, että Meinander on
huomioinut sodan talouden merkityksen. Niin kauaskantoiset
poliittiset päätökset kuin ihmisten arkiset ratkaisutkin olivat
lopulta hyvin usein sen välttämättömyyden sanelemia, mistä saatiin
ruoka seuraavan kuun pöytään. Tärkeää on myös Suomen asettaminen
laajempaan eurooppalaiseen ja pohjoismaalaiseen kontekstiin, jolloin
sekä suomalaiset erityispiirteet että yhtäläisyydet muihin maihin
valottuvat selvemmin. Tämä oli myös se konteksti, johon aikalaiset
itse itsensä asettivat: vuoden 1944 suomalaiset ymmärsivät olevansa
mukana koko Eurooppaa järisyttävässä tapahtumien sarjassa, eivätkä
missään omassa umpiossaan. Alunperin ruotsiksi ilmestynyt Suomi 1944
on selvästi tarkoitettu myös riikinruotsalaiselle lukijakunnalle.
Niinpä Meinanderin kirjoituksessa painottuu erityisesti
suomenruotsalainen ja ruotsalainen perspektiivi vuoden 1944
tapahtumiin Suomessa. Tämän voi kokea kirjan rajoittuneisuutena,
mutta itse pidin sitä uutta näköalaa avaavana valintana, sillä
ainakin minulle tuo perspektiivi oli ennestään hyvin tuntematon.

Kokonaisuutena Suomi 1944 ei kuitenkaan painotu niin paljon
yksityiseen ja kollektiiviseen kokemus- ja tunnehistoriaan kuin
toivoin. Ennakko-odotuksiini nähden Meinanderin tutkimus on
yllättävän vahvasti kiinni valtiomiestason poliittisessa historiassa,
etenkin heinäkuuta käsittelevästä luvusta eteenpäin. Jo
henkilöhakemistoa vilkaisemalla huomaa, että herrat Hitler,
Mannerheim, Paasikivi, Ryti, Stalin ja Zdanov ovat ylivoimaisesti
viitatuimmat, seuranaan von blücherit, enckellit, heinrichsit,
kollontait ja tannerit. Ymmärtääkö tämän sitten moitteena vai
kiitoksena, se on kiinni lukijan mieltymyksistä. Poliittista
historiaa on kuitenkin sekä hyvää että huonoa, ja Meinanderin tapa
käsitellä napamiehiä on parhaasta päästä. Hänellä on myös silmää
anekdooteille ja tuokiokuville, jotka usein paljastavat enemmän
aikalaisten perspektiivistä ja pontimista kuin tarkat selostukset
poliittisen päätöksenteon eri vaiheista. Tällä poliittisella
ja sotilaallisella ylätasolla on kuitenkin yhä vaikeampi löytää
todella uutta ja kiinnostavaa sanottavaa, ja kuva poliitikoista ja
upseereista inhimillisinä toimijoina korkeintaan vain tarkentuu.

Silti Meinanderin tapa tarkastella Suomen tilannetta suhteessa Narvan
rintaman tapahtumiin ja ylipäätään sekä itärintamaan että
Keski-Eurooppaan ja Pohjoismaihin auttaa näkemään metsän puilta.
Lukiessa syntyy myös oivalluksia aiemmin erillisinä tarkasteltujen
historioiden synkroniasta ja risteymistä. Kutsuisin tätä oikeastaan
Meinanderin metodiksi: Suomi 1944 ei loista uusilla lähdeaineistoilla
tai perustutkimuksella vaan taidolla asettaa eri menneisyyden ilmiöitä
kiinnostavalla tavalla rinnan toistensa kanssa ja koostaa kollaasi
aiemman, erikoistuneen tutkimuksen pohjalta. Tästä muodostuu se
tunnemaiseman kuva, jonka kirja parhaimmillaan tavoittaa hienosti.
Sekä Meinanderin että hänen suomentajansa Paula Aution kieli
ansaitsevat kaiken kiitoksen, sillä juuri tällaisessa aikalaisuuden
tunnetta luotaavassa kirjassa kieli ei ole vain tutkimuksen
raportointiväline, vaan sen herkkyys nyansseille ja tunnelmille on
ensiarvoisen tärkeää. Lukuelämyksenä Suomi 1944 on nautinto.

Palaan vielä kirjan lopettavaan alalukuun 'Muisti ja unohdus', joka
on pohdinta toisen maailmansodan kestävästä merkityksestä
suomalaisille.  Aivan lopuksi Meinander toteaa, että seurauksena
keskinäisen solidaarisuuden heikkenemisestä Suomessakin voi olla
edessä siirtymä yhä pirstaleisempaan sodan muistikulttuuriin, joka on
menettänyt ideologisen latauksensa. Tähän ovat useissa muissa
Länsi-Euroopan maissa johtaneet maahanmuutto, monikulttuurisuus ja
globaali digitaalikulttuuri - 'ulkoisen vihollisen tilalle on tullut
sisäinen' (s. 398). Tässä kohden en näe syy-seuraussuhdetta yhtä
yksioikoisesti kuin Meinander, ja toteamus uudesta sisäisestä
vihollisesta on suorastaan kryptinen. Pikemminkin tuntuu siltä, että
nuo edellä mainitut tekijät tai niiden kuviteltu uhka yhdessä
'ulkoisen vihollisen' katoamisen kanssa ovat Suomessa vain
lujittaneet talvi- ja jatkosodan patrioottista tulkintaa ja
ideologista latautuneisuutta. On silti totta, että käsitykset sodasta
nykypäivän Suomessa ovat moniäänisempiä ja vapaampia kuin ennen
Neuvostoliiton hajoamista.

Suomalaiset ovat eräällä tapaa sotiensa vankeja. Sodassa tappion
kokeneet yhteiskunnat ovat olleet pakotettuja uusiutumaan sekä
luomaan kriittisen katseen itseensä ja tulevaisuuteensa. Pidemmän
päälle sopeutuminen ja kurssinmuutos ovat usein osoittautuneet
hedelmällisiksi, vaikkakin kivuliaiksi prosesseiksi. Tämä tunnetaan
laajalti historiassa feeniks-ilmiönä, josta toisen maailmansodan
jälkeinen Suomikin on hyvä esimerkki. Sen sijaan voittoisat
yhteiskunnat tuudittautuvat helposti menestykseensä ja jäävät
lepäämään laakereilleen. Euroopassa äärimmäisin esimerkki lienee
Neuvostoliitto. Sitä hallitsivat 1980-luvulle saakka suuren
isänmaallisen sodan veteraanit, jotka mitalit kilisten tekivät
kunniaa menneisyyteen ja valoivat sodan muistosta harmaata
patsassementtiä. Merkillisellä tavalla Suomen 1990-luvulla saavuttama
myöhästynyt voitto toisessa maailmansodassa uhkaa kääntää suomalaisia
mentaliteetteja sisäänpäin, jonkinlaiseen ummehtuneeseen
itsehyväilyyn sodan myytin äärellä. Sota-ajan oletetuista arvoista ja
asenteista haetaan neuvoa nykyajan ongelmiin, joihin ne kuitenkin
soveltuvat yhä huonommin. On historian ironiaa, että nyky-Euroopan
maista vahvimmin sekä Suomessa että Venäjällä kansallinen
identiteetti tukeutuu toisen maailmansodan vuosiin ja sodassa
saavutettuun voittoon.

Kuten Henrik Meinander kirjansa esipuheessa toteaa, hän on asettunut
välittäjän rooliin ns. uuden ja perinteisen sotahistorian keskelle.
Tämä onkin erinomaisen hyvä, sillä näiden kahden tutkimuskentän
yhteensovittaminen on sekä antoisaa että tarpeellista. Olisi turha
kiistää, etteikö niiden näkökulmissa olisi perustavia eroja, mutta
samalla tavoin olisi turhaa ylikorostaa niiden yhteensopimattomuutta
ja konfliktia. Suomi 1944 pitää sisällään elementtejä molemmista.
Siinä kulkevat rinnan Paasikiven päiväkirjat, Tove Janssonin
muumisadut, Tienhaaran taistelun 'löyhkäävä hornanpesä' ja
asemalaiturilla sodasta palaavaa Leenu-tammaa odottava tyttö. Leenu
palasi, Jussi-veli ei. Juuri tästä Meinander kertoo: vuoden 1944
odotusten ja realiteettien usein traagisesta ristiriidasta, joka
lopulta muutti koko Suomea perustuksia myöten. 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/