[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kristinusko antiikin roomalaisessa maailmassa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Markus Mertaniemi  FL, tutkija, Oulun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Litzen, Veikko: Tie Nikeaan. Roomalaisten ja kristittyjen yhteinen
matka ajanlaskumme alusta valtiokirkon syntyyn. Kirja-Aurora, 2009.
425 sivua.


Kristinusko antiikin roomalaisessa maailmassa
---------------------------------------------------------

Veikko Litzenin, Turun yliopiston kulttuurihistorian professorin
(1978-1987) ja Suomen Rooman instituutin johtajan (1983-1985), kuvaus
kristinuskosta Rooman valtakunnassa ensimmäisillä kolmella
vuosisadalla täyttää aukkoa, joka suomalaisessa tietokirjallisuudessa
on pitkään vallinnut. Protestanttisille maille tyypillisesti on
Suomessakin varhaista kristinuskoa kuvaava tietokirjallisuus pitkälti
painottunut eksegetiikan alueelle eli Raamatun ja apostolien ajan
tutkimukseen. Merkittävin julkaisu apostolien jälkeisestä ajasta on
ehkä ollut Gunnar af Hällströmin ja Eila Rämön Patristiikan käsikirja
(1990) viimeisimmän ollessa Timo Nisulan Augustinus (2008).


Yksin Raamattu - sola scriptura - periaatteen mukaisesti on ajateltu,
että kirkon traditiota ei pidä sekoittaa uskontulkintaan. Näin siitä
huolimatta, että esimerkiksi luterilaisen kirkon tunnustuskirjat ovat
kauttaaltaan täynnä viittauksia kirkkoisiin, kirkon traditioon ja
lopulta varhaiskristillisiin uskontunnustuksiin. Näistä yksi oli
Nikean uskontunnustus vuodelta 325, Litzenin kirjan päätepiste.
Käsitys Uuden Testamentin tekstien erityisestä asemasta kristittyjen
pyhinä kirjoituksina ja kaanonin synty oli tulosta apostolisen ajan
jälkeisestä kristinuskon kehityksestä - muun muassa
uskontopolitiikasta, jota Litzen kirjassaan kuvailee.

Litzenin kirjan arvoa lisää se, että kulttuurihistorioitsijan
käsitteiden merkityksiä avaavalla ja vertailevalla
lähestymistavallaan hän liittää kristinuskon kehityksen
historialliseen yhteyteensä osana kreikkalais-roomalaista kulttuuria.
Siitähän nimenomaan on kysymys: Kristinusko oli lopulta
kreikkalais-roomalainen uskonto, jonka teologia ja identiteetti
kehittyi kreikan- ja latinankielisessä kulttuuriyhteydessä myöhemmin
vallinneeseen muotoonsa. Litzen kuvaa kristinuskoa haasteena ja
vastauksena aikakauden kysymyksiin.

Litzen lähtee liikkeelle Egon Friedelin käsitteestä 'inkubaatioaika'.
Litzen ajattelee, että tällaisena ajankohtana kulttuuri on tilassa,
jossa uudet kulttuurivaikutteet voivat itää ja juurtua. Kulttuuri
merkitsee Litzenille tapoja, 'juurtuneita taimia': niiden avulla
yhteisö vastaa ympäristön haasteisiin. Kristinusko oli yksi näistä
vastauksista. Tämän näkökulman ottaessaan Litzen kyseenalaistaa
kristillisen teologian korostaman kristinuskon aivan erityisen
ainutlaatuisuuden ja erilaisuuden suhteessa muihin uskontoihin,
erityisesti kristinuskon syntyajankohdan uskomuksiin. Kristinuskon
taimet kasvoivat maaperästä, joka oli sen syntyaikana vallinnut
kulttuuri.

Vahvasti juurtunut kulttuuri, so. tavat, kestää ajan hammasta. Vaikka
yksikään historian tapahtuma ei toistu sellaisenaan, Litzen
kirjoittaa, toisaalta juurtuneet tavat vahvistavat samanlaisten
ratkaisujen toistumista. Keisari Konstantinus Suuri 'istutti
kulttuurin, jonka piirissä länsimailla on pisimpään toistettu samoja
ratkaisuja'.

Litzenin kulttuurin käsitteen mukaisesti kirja jakaantuu lukuihin,
jotka käsittelevät pääasiallisesti erilaisia tapoja ja käsityksiä,
joita roomalaisilla ja kristityillä oli. Niitä Litzen vertailee
keskenään ja osoittaa, miten kristinusko vastasi vallitseviin
käsityksiin tai antoi ratkaisun johonkin ympäristössä vallitsevaan
ongelmaan. Esimerkiksi Konstantinus Suurelle Litzenin mukaan
kristinusko merkitsi keinoa yhtenäistää Rooman valtakuntaa ja ajaa
ulkopoliittisia tavoitteita.

Kirjan jälkimmäisellä puoliskolla Litzen kuitenkin tarkastelee
tapojen ohella myös joitakin keskeisiä tapahtumia Nikeaa edeltävillä
vuosikymmenillä: näitä ovat kristittyjen vainot, Rooman
idänpolitiikka, valtakunnan sisäiset valtataistelut, kristittyjen
keskinäiset valtataistelut ja oppiriidat sekä Nikean kirkolliskokous,
jossa uskontunnustus laadittiin.

Pääasiassa Litzen suhtautuu tutkimuskohteeseensa pieteetillä
kriittisyyttä unohtamatta. Suurimmaksi osaksi hän myös välttää
anakronismin ja useimmiten onnistuu kulttuurisia käsityksiä avaavalla
käsittelytavallaan pureutumaan merkityseroihin esimerkiksi
uskonnollisissa käsityksissä menneisyyden ja nykyisyyden välillä.
Yksittäisissä kohdissa suhtaudun kuitenkin varauksella Litzenin
kuvaukseen ja rinnastuksiin.

Litzenin varhaiskristillisen ja roomalaisen uskonnon kuvaukseen on
joissain kohdin päässyt mukaan moderneja käsitteitä, joita pidän
ongelmallisina. Litzen esimerkiksi kirjoittaa 'syrjäseutujen
fundamentalististen ja keskusten maallistuneiden kristittyjen
ristiriidasta' (s. 35) ja toisaalla rinnastaa fundamentalisteihin
Roomaa vastaan kapinaan nousseet selootit kutsumalla heitä
'fundamentalistiryhmäksi' (s. 39). Yhteiskuntatieteellisessä
tutkimuksessa on kuitenkin 'fundamentalismia' pidetty olennaisesti
modernina ilmiönä, jota ei tulisi rinnastaa historialliseen uskontoon
(Andrew Heywood, Political Ideologies: An Introduction. 4th edition.
Palgrave Macmillan 2007).

Tulee vaikutelma, että Litzen kutistaa seloottien poliittisen ja
sotilaallisen toiminnan motiivit pelkästään uskonnolliseksi
kiihkoiluksi ja puolustelee roomalaisten väkivaltaisia toimia
Palestiinan hallitsemiseksi vastoin alueen väestön (enemmistön?)
tahtoa. Olen itsekin käyttänyt käsitettä kuvaamaan 200-luvun
uskonnollista kehitystä, mutta epäilen, oliko se kovinkaan onnistunut
valinta ottaen huomioon, miten pejoratiivinen käsite on julkisessa
keskustelussa. Sen takia se voi herättää mielikuvia ja
assosiaatioita, jotka eivät auta ymmärtämään kuvauksen kohdetta.

Kristittyjä tuskin myöskään saattoi jakaa modernia jakolinjaa
käyttäen 'fundamentalisteihin' ja 'maallistuneisiin'. Uskonto sääteli
ja kontrolloi yksilöiden ja yhteisön elämää kaikilla tasoilla, eikä
politiikkaa ja uskontoa erotettu toisistaan. Tuskin roomalaisessa
yhteiskunnassa oli mitään auktoriteettia, jota ei olisi johdettu
ainakin osittain uskonnosta ja pyhänä pidetystä. Siinä mielessä
pejoratiivista käsitettä voisi käyttää väittämällä koko roomalaisen
yhteiskunnan olleen fundamentalistinen.

Litzen näyttää pitävän moniarvoisena ja suvaitsevaisena kulttuuria,
jossa on monia jumalia (s.38-39). Tässä hän yhtyy moniin muihin
nykytutkijoihin, joiden tutkimustuloksia käsitys on värittänyt. Tältä
pohjalta hän kuvaa monoteistisiä kristinuskoa ja juutalaista uskontoa
ulossulkevina ja torjuvina yhteisöinä. Litzen antaa vaikutelman, että
juutalaiset katsoivat polveutuvansa Jumalasta, kun taas 'roomalaiset
laskivat polveutuvansa vain ihmisestä' (s. 39). Kumpikaan
polveutumisteoria ei pidä paikkaansa. Päinvastoin esimerkiksi Rooman
mahtisuvut ja keisarit vetivät usein sukupuunsa juuret johonkin
jumaluuteen.

Viimeaikainen tutkimus on kyseenalaistanut käsityksen
kreikkalais-roomalaisen monijumalaisen uskonnon kaiken kattavasta
suvaitsevaisuudesta. Esimerkiksi Mary Beard, John North ja Simon
Price ovat kritisoineet universaalin suvaitsevaisuuden ajatusta
kirjassaan Religions of Rome (Cambridge University Press 2002).
Käsitystä vastaan on jo sekin, että 1960-luvulta lähtien kristittyjen
vainojen keskeisimpänä syynä on yleisesti tutkijoiden keskuudessa
pidetty kreikkalais-roomalaista uskontoa. Olen itse kritisoinut tätä
tulkintaa vainon syistä, mutta silti omakin tutkimukseni vuosina
260-313 vallinneesta ei-kristillisen eliitin kristinuskokuvasta tukee
tutkimuksessa ollutta käsitystä uskonnollisten argumenttien
merkityksestä kristinuskon vastaisen politiikan perustelussa.

Joissakin kohdin teos kuvaa uskonnollisia ryhmittymiä liikaa
yksinkertaistaen. Litzenin mukaan kristityiksi alettiin kutsua
ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien ihmisiä, jotka uskoivat Kristuksen
jumaluuteen ja hänen valtansa ja voimansa läsnäoloon Pyhässä Hengessä.
Kasteessa kristityt pääsivät osalliseksi Jeesuksen jumaluudesta, josta
seurasi Pyhän Hengen lahjana erityinen, yli-inhimillinen voima.
Litzenin mukaan roomalaiset näkivät tämän voiman 'taikuuteen
vihjaavana' (s. 69).

Tämä Litzenin kuvaus sisältää kaksi väitettä, jotka kumpikaan ei ole
sellaisenaan totta: väitteen yhdenmukaisesti uskovista kristityistä
ja roomalaisten mielikuvasta kristittyjen kasteesta taikuutena.
Ensiksi, kristityt olivat jakaantuneet useisiin uskonnollisiin
ryhmiin, joilla oli hyvin monenlaisia käsityksiä Jeesuksen
jumaluudesta (joidenkin mielestä Jeesus ei ollut edes jumala),
kasteesta (tarvittiinko sellaista?) tai Pyhästä Hengestä (tunsivatko
kaikki edes Pyhän Hengen käsitettä?).

Toiseksi, monet roomalaiset eivät tunteneet kristittyjen rituaaleja
ja toimituksia. Kasteen sijasta kristittyjen yhteisöön
liittämisrituaalina jotkut kuvasivat ihmisuhrausta. Silloin kun kaste
suoranaisesti mainittiin, sitä saatettiin pitää turhana taikauskona,
ei pelottavana magiana. Litzen ei kuitenkaan ole täysin väärässä,
koska esimerkiksi Jeesusta ja apostoleja kuvattiin velhoina, jolloin
kaste on saatettu yhdistää taikuuteen.

Olen Litzenin kanssa eri mieltä yksittäisissä kohdissa lähteiden
tulkinnasta. Esimerkiksi kuvatessaan Dionysoksen kulttia hän ottaa
tosissaan roomalaisten lähteiden välittämän kuvan tapahtumista 186
eKr. jolloin Roomassa kerrotaan senaatin toimesta surmatun 2000
Bacchuksen (latinalainen Dionysoksen nimi) kannattajaa, samalla kun
senaatin päätöksellä kultintoiminta saatettiin viranomaisten
valvontaan.

Roomalaiset lähteet, esimerkiksi historioitsija Livius, kuvasivat
Bacchuksen kultin aiheuttaneen levottomuuksia ja toimintaan
liittyneen rikollisuutta, kuten ihmisuhreja. Näitä Litzen kuvaa
'yhdistysten 'harrastuksina'', jotka saattoivat mennä 'yli
yhteiskunnan sietokyvyn' (s. 133). Samaan lähteiden välittämään
kultin vastaiseen propagandakuvaan kuuluu Litzenin tosiasioina
esittämät Bacchuksen kultin kannattajien sosiaalinen status
'maatalouden työväkenä' (s. 134) ja naisten keskeinen rooli
(miesvaltaisessa yhteiskunnassa kielteinen piirre) kultin tuomisessa
Roomaan (s. 136).

Ihmisuhrit, rikollisuus ja moraalittomuus sekä alhainen sosiaalinen
status olivat kirjallisia konventioita ja yleisesti roomalaisen
eliitin keskuudessa tunnettuja retorisia keinoja vastustajan
kuvaamisessa. Ne toistuvat yhä uudestaan selonteoissa erilaisista
vastustajista ja vieraista ihmisryhmistä. Siksi roomalaisissa
lähteissä esitettyä kertomusta Bacchuksen kultin luonteesta ja
toiminnasta ei pidä ottaa tosiasiana vaan ainoastaan todisteena
kulttiin kohdistuneesta vastustuksesta tai sen kuvan hyödyntämisestä
ajankohtaisessa poliittisessa taistelussa.

Litzen esittää Tertullianuksen kirjoittaneen 'hyökkäävän' kristittyjä
puolustavan teoksensa Apologeticus tilanteessa, jossa puolustamiselle
ei ollut 'erityistä syytä' (s. 106). Hän mainitsee, että on 'useita
tiedonlähteitä', joiden mukaan kristittyjen oli mahdollista kokoontua
tiettyjen ehtojen vallitessa. Litzen kirjoittaa, että 'Keskeisin
edellytys oli, että seurakunnan muodostivat vähäväkiset, orjat ja
vapautetut'.

En ole itse törmännyt näihin 'useisiin tiedonlähteisiin', jotka
todistaisivat, että ensinnäkin olisi ollut jokin laillisten
kristillisten yhteisöjen toimintaa säätelevä laki (tai mikä tahansa
yleisesti hyväksytty sopimus) ja toisekseen, että olisi ollut
hyväksyttävämpää yhteiskunnan alaluokan kokoontua yhteen ilman
yhteiskunnan (tai eliitin) kontrollia. Yhdistymisvapaus ja vapaa
kansalaistoiminta kokoontumisoikeuksineen aletaan hyväksyä vähin erin
vasta 1800-luvulta lähtien niin pitkälle kuin itse tiedän.
Kristittyjen olemassaolo hyväksyttiin useimmiten de facto, ei de
iure. Vasta Galeriuksen ns. suvaitsevaisuusedikti v. 311 sallii
virallisesti kristinuskon harjoittamisen.

Tertullianuksella on saattanut hyvinkin olla syytä kristittyjen
puolustamiselle. Kristinuskon vastustus oli hajanaista, ajallisesti
rajallista ja paikallista ennen kolmannella vuosisadalla ensimmäisen
kerran ilmeneviä valtiojohtoisia vainoja. Meille ei ole välttämättä
välittynyt tietoa yksittäisistä pogromeista tai yksittäisten
kristittyjen tai paikallisten seurakuntien syrjinnästä tai
painostuksesta. Ei liene tarvitse edes mainita kristinuskoon muuten
kohdistettua kritiikkiä ja kielteisiä mielikuvia (ei pidä sekoittaa
varsinaisiin vainoihin), joista meille on suodattunut ainoastaan osa
myöhäisantiikin ja keskiajan kristittyjen välittämänä.

Kokonaisuutena teos on yleistajuinen esitys varhaisen kristinuskon ja
sen syntyajan ympäröivän yhteiskunnan vuorovaikutuksesta ja tavoista
kiinnostuneille. Paikoitellen tuntuu kuitenkin, että Nikean tieltä
eksytään sivupoluille ja kulttuurisiin anekdootteihin. Kaikilta osin
minulle ei avautunut, miksi tietyt tavat tai kulttuurin käsitykset
oli otettu niin yksityiskohtaiseen käsittelyyn kirjan nimen
perusteella. Kysymysmerkiksi jäi myös, miksi esimerkiksi 'kuoleman
kulttia' on käsitelty kokonaisessa omassa luvussaan mutta ei
asketismia tai ns. 'pyhien miesten' kunnioitusta ja marttyyrien
kulttia. Kirja ei lopulta olekaan seikkaperäinen selvitys Nikeaan
johtaneesta kehityksestä vaan kulttuurihistoriallinen yleisesitys
kristinuskosta ja sitä ympäröivästä kulttuurista antiikin Roomassa.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/