[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Faktatietoa Itä-Karjalan miehityksestä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Tuomas Tepora  tutkija, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Hyytiä, Osmo: "Helmi Suomen maakuntien joukossa". Suomalainen
Itä-Karjala 1941-1944. Edita, 2008. 361 sivua.


Faktatietoa Itä-Karjalan miehityksestä
---------------------------------------------------------

'Helmi Suomen maakuntien joukossa' käsittelee Itä-Karjalan miehitystä
monipuolisesti. Erityisesti se keskittyy suomalaisten suunnitelmiin ja
toimiin Aunuksen ja Vienan taloudelliseksi kehittämiseksi sekä
itäkarjalaisten avustustoimintaan osana suomalaistamisprojektia.
Aiemmin tutkittuihin keskitysleireihin ja etnisyyteen perustuneeseen
erottelupolitiikkaan ei faktapitoinen teos sen sijaan tarjoa
merkittävää uutta näkökulmaa.

 


Kustantaja mainostaa Osmo Hyytiän tutkimusta 'Helmi Suomen maakuntien
joukossa' ensimmäiseksi kaunistelemattomaksi kuvaukseksi suomalaisesta
Itä-Karjalasta vuosina 1941-1944. Takakannen mainoslause on kuitenkin
olemuksensa mukainen, sillä Hyytiän teos ei suinkaan ole ensimmäinen
tai edes ensimmäisiä Itä-Karjalan sotilashallintoa monipuolisesti
käsitteleviä teoksia; onhan Antti Laineen aihetta käsittelevä
väitöskirjakin vuodelta 1982 jo liki kolmekymmentävuotias.

Tämä sanottua on kuitenkin syytä huomauttaa, että Hyytiän teos ei ole
vailla tuoreita näkökulmia. Tutkimuksessa esitellään Itä-Karjalan
sotilashallinnon aikaa varsin kokonaisvaltaisesti ja se perustuu
pitkälti sotilashallinnon laajaan arkistoaineistoon. Siinä missä jo
aiemmin dokumentoitu keskitysleirikatastrofi jää suhteellisen
pienelle huomiolle, Hyytiä sen sijaan vyöryttää usein puuduttavaakin
faktatietoa Itä-Karjalan taloudellisista oloista ja
suomalaishallinnon ponnekkaista toimista ja suunnitelmista uuden
itärajan maakunnan varalle. On suorastaan yllättävää, kuinka suurella
tarmolla suomalaismiehittäjät ryhtyivät välittömästi kehittämään
aluetta osana suomalaistamisprojektia. Taloudellisesti Itä-Karjala
merkitsi Suomelle ensisijaisesti vihreän kullan maata. Maaomaisuuden
jako yksityisomistukseen oli suomalaisille olennaista paitsi
taloudellisessa mielessä viljelyalan kasvattamiseksi ja tuotannon
tehostamiseksi, myös ideologisesti. Parhaiten valtion intressejä
kuvaa kuitenkin se, että metsistä kaavailtiin 40 prosenttia siirtyvän
Suomen valtiolle.

Taloudellisen toiminnan ideologisista motiiveista kertoo jotakin se,
että miehitysajan oloissa täysin kannattamatonta pankkitoimintaa
alettiin välittömästi juurruttaa Itä-Karjalaan. Suomalaiskansallisen
kieli- ja nimipolitiikan, koulutuksen ja muun henkisen propagandan
ohella markkinatalouden opettaminen karjalaisväestölle oli olennainen
osa Itä-Karjalan suomalaistamisessa. Tosin on syytä epäillä tuloksien
olleen melkoisen laihoja, vaikka suomalaisten vetäydyttyä
neuvostobyrokraatit valittavatkin eräillä seuduilla esiintyvän
yksityisomistuksellisia ambitioita ja kolhoosinvastaisuutta.

Suomalaismiehittäjien toimia voi myös luonnehtia onnistuneiksi siinä
mielessä, että varsin lyhyessä ajassa onnistuttiin konkreettisesti
rakentamaan ajan oloihin suhteutettuna toimiva hallintojärjestelmä.
Vuoden 1942 ankaran elintarvikepulan jälkeen myös Aunuksen oma
tuotanto elpyi nopeasti, mutta elintarvikkeita tuotiin kuitenkin
miehitysajan loppuun saakka Kanta-Suomesta. Vienassa, joka oli lähes
kokonaan evakuoitu miehittäjien alta, elintarvikkeista ei ollut
pulaa. Itä-Karjalaan organisoitiin nopeasti vähittäistavarakauppaa
harjoittava tukkuliikkeiden yhteismonopoli Vako Oy.

Lukuisten avustustoimien tarkoituksena oli Aunukseen ja Vienaan
jääneen väestön mielien voittaminen suomalaisten puolelle, mutta
mukana oli myös aitoa heimoinnostusta. Lapset ja nuoret olivat
mielialan muokkauksen ja käytännön avustustoiminnan ensisijaisia
kohteita, sillä nuoren polven suomalaismielisyyden katsottiin
takaavan onnistuneen lopputuloksen sodan jälkeiseen aikaan
sijoitetussa utopiassa uudesta Suomen maakunnasta. Toisaalta myös
Itä-Karjalaan jäänyt väestö koostui lähinnä lapsista sekä naisista ja
vanhuksista; työikäiset miehet olivat puna-armeijassa. Suomalaisella
kansakoululla oli lasten suomalaistamisessa tärkeä rooli ja siihen
panostettiin paljon. Karjalaisväestössä avustustoiminta ja
erityisesti terveydenhuollon järjestäminen myös herättivät
tyytyväisyyttä ja paransivat konkreettisesti suhteellista elintasoa,
jonka myös neuvostohallinnon paikalliset edustajat harmikseen sodan
jälkeen havaitsivat. Itä-Karjalan sotilashallinnossa todettiinkin,
että parhaita mielialatekijöitä olivat materiaaliset avustukset.
Aatteellisella propagandalla ei puolestaan ollut juurikaan vaikutusta
ellei siksi lasketa vanhemman väestön osoittamaa mielenkiintoa
uskonnonharjoituksen elpymistä kohtaan.

Tärkeä tekijä väestön varautuneessa suhtautumisessa miehittäjään
katsottiin olevan epävarmuus sodan lopputuloksesta. Miehittäjän
kanssa veljeilyä ei katsottaisi hyvällä, mikäli puna-armeija valtaisi
takaisin menettämänsä alueet. Suomalaisajan jälkeen monet
miehityshallinnossa työskennelleet itäkarjalaiset joutuivatkin
kärsimään yhteistyöstään suomalaisten kanssa. Vapaa venäläisväestö
oli ymmärrettävästi suomalaisvastaista. Suopeinta suomalaisiin
suhtautuminen oli valtakunnan rajan läheisissä pitäjissä, joilla oli
vanhastaan ollut paljon yhteyksiä Suomeen. Mieleen nousee myös
kysymys siitä, kuinka karjalaisväestö joutui tasapainoilemaan
heimovelimiehittäjien sinänsä karjalaisten yhteiskunnallista statusta
kohottavien toimien sekä puna-armeijassa sotivien omaistensa välillä.
Eikö ymmärrettävin selittäjä varautuneelle suhtautumiselle
miehittäjiin löytyne siitä, että miehittäjien toimet aiheuttivat
suoran vaaran vastapuolella sotiville omaisille? Jos Itä-Karjala
olisi suomalaistunut pysyvästi, olisivatko puna-armeijassa
taistelleet itäkarjalaiset päästetty palaamaan perheidensä luokse,
vihollismaahan?

Hyytiä käy myös läpi jo aiemmin tutkitun väestön erottelupolitiikan.
Teoksen julkaisun yhteydessä syksyllä 2008 tiedotusvälineissä sai
paljon huomiota ikään kuin uudeksi tiedoksi tulkittu fakta
Mannerheimin roolista keskitysleirien perustamisessa. Ylipäällikön
heinäkuun alussa 1941, ennen Itä-Karjalan hyökkäyksen alkamista ja
kuuluisaa miekantuppipäiväkäskyä, antamassa käskyssä määrättiin
venäläisväestö siirrettäväksi keskitysleireihin. Itä-Karjalan väestö
jaettiin kansallisiin ja epäkansallisiin, joista jälkimmäinen tyhmä
koostui lähinnä venäläisistä. Heitä oli Itä-Karjalaan jääneistä
asukkaista vajaa puolet, mutta he muodostivat suurimman yksittäisen
väestöryhmän. Sotatoimialueilla asuneet venäläiset sijoitettiin
keskitysleireihin, joita miehityksen lopussa alettiin kutsua
siirtoleireiksi. Näin Itä-Karjalaan jäi myös vapaata venäläisväestöä
lähinnä Äänisniemelle.

Kuolleisuus leireillä oli erityisesti kesällä 1942
elintarviketilanteen huononnuttua huikea, mutta kuten Hyytiä Edwin
Linkomiehen muistelmiin vedoten huomauttaa, ei elintarvikejakelun
heikkoutta leireillä voi selittää vain yleisellä pulalla. Lopultakin
siviili- ja sotavangit muodostivat vain 2 prosenttia kaikista
ruokittavista eikä näiden ruoka-annosten korottaminen olisi
aiheuttanut koko valtakunnan huoltotilanteelle oleellista rasitusta.
Avustustoiminta koski kansalliseksi luokiteltua väestöä ja venäläiset
jäivät siitä yleensä osattomiksi, jos kohta miehityksen loppuaikoina
suhtautuminen venäläisiin muuttui suopeammaksi ja leireiltä alettiin
vapauttaa väestöä. Elintarvikesäännöstelyssä venäläisten päivittäinen
kalorimäärä laskettiin alemmaksi kuin karjalaisten elokuuhun 1943
saakka, jonka jälkeen kaikille alettiin jakaa samansuuruisia määriä
elintarvikkeita. Myös poliittisesti epäluotettavaksi luokiteltuja
itäkarjalaisia internoitiin varotoimena leireille.

Hyytiän ote on lähinnä toteava eikä kansallisuuteen perustuvan
erottelun viimekädessä rotuteoreettista pohjaa analysoida pidemmälle.
Tosiasiassa kyseessä voi katsoa olleen etninen puhdistus, jonka
seurauksena venäläisväestö olisi siirretty sotatilanteen niin
salliessa lopullisesti pois kotiseuduiltaan. Venäläisten leirivankien
kohtelu miehityksen alussa kertoo siitä, että myös vihollismaan
siviilejä kohdeltiin ihmisarvoltaan vähäisempinä vihollisina, eikä
tämä toiminta sodan tuossa vaiheessa aiheuttanut suurempia eettisiä
pohdiskeluja. Sodalla oli selkeästi myös etninen luonne: Suomen
kannalta se oli sotaa likaisen ja alhaisen mielikuvilla varustettua
'ryssäläisyyttä' vastaan, jonka koettiin todella uhkaavan omaa
identiteettiä. Voidaan ajatella, että leirivangit toimivat talvisodan
ja kaukaisemmankin menneisyyden nöyryytysten avuttomina syntipukkeina.
Uuden itärajan tuntumaan oli tarkoitus asuttaa kantasuomalaista
väestöä henkiseksi muuriksi itänaapuria vastaan.

Suorastaan erikoista on se, että Hyytiä sivuuttaa kokonaan
venäläisväestön (ja vähäisemmässä määrin myös karjalaisväestön)
miehityskokemuksia haastatteluin kartoittavan Marja-Leena Mikkolan
Menetetty lapsuus -teoksen (2004). Kyseisessä kirjassa faktojen ja
lukujen takaa paljastuu myös inhimillisen kokemuksen taso eli se
kuinka miehitys arkipäiväisissä alistamisen käytännöissä piirtyi
lähtemättömäksi osaksi ajan kokeneiden ihmisten elämää. Lisäksi
tutkimukseen olisi voinut liittää myös kansainvälisiä vertailuja
miehityspolitiikasta ja -käytännöistä. Nyt Itä-Karjalan miehitystä
tarkastellaan etupäässä karelianistisen perinteen, heimopolitiikan
sekä Suomen viimekädessä puolustuksellisiksi tulkittujen
sodanpäämäärien kautta.

Lopuksi ei voi vastustaa kiusausta huomauttaa, että suomalaisessa
sota-ajan (poliittisen) historian kirjoituksessa yksittäisen
tutkimuksen osakseen saama luonnehdinta 'kiihkoton' lienee eräs
suurimpia akateemisia ylistyksiä, joita se voi saada. Käsillä olevaa
sinänsä perusteellista ja ansiokasta tutkimusta lukiessa kuitenkin
vaikuttaa joskus siltä, että kiihkottomuus on viety siihen
pisteeseen, ettei siinä oikein värähdä mikään. Monet mielenkiintoiset
tiedot ja oivallukset hukkuvat tasaiseen, tietoja raportoivaan
tekstimassaan.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/