[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Mikrohistoriaa jatkosodasta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke  FM, toimittaja , Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Rahkola, Erkki; Geust, Carl-Fredrik: Vaiettu Elisenvaaran pommitus.
Ajatus Kirjat, 2008. 288 sivua.


Mikrohistoriaa jatkosodasta
---------------------------------------------------------

Tutkimuksen ja muistelukirjallisuuden välimaastoon sijoittuva Erkki
Rahkolan ja Carl-Fredrik Geustin teos Vaiettu Elisenvaaran pommitus
kertoo jatkosodan historiaa mikrohistoriallisesta näkökulmasta.


Oikeastaan näkökulmia on useampikin: teoksen lähteinä on käytetty
sekä pommituksessa mukana olleiden tai muutoin tapahtumia läheltä
seuranneiden suomalaisten haastatteluja että neuvostoliittolaisen
lento-osaston sotapäiväkirjoja ja historiikkia.  Kirjan alaotsikkona
on Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944. Se paljastaa osin, mistä on
kysymys. Samana päivänä kun Viipuri siirtyi suomalaisilta
neuvostojoukkojen haltuun, sai noin 150 ihmistä surmansa
ilmapommituksessa - suurin osa heistä Karjalasta evakuoitavia naisia
ja lapsia. Uhrilukua ei ole pystytty määrittämään sataprosenttisen
luotettavasti. Ilmasuojeluviranomaiset päätyivät 111 kuolleeseen ja
185 haavoittuneeseen, sotilashallintopiiri sai kuolleiden luvuksi 134
ja haavoittuneiden 136. Rahkolan ja Geustin teoksessa on 152 uhrin
nimet, mutta osa on haudattu tuntemattomina ja osan uskotaan
kadonneen kokonaan. Kuolleita on siis todennäköisesti ollut yli 150
eivätkä kaikki haavoittuneet ole tulleet mukaan tilastoihin, koska
osa lievemmin vammautuneista saattoi hoitaa vammansa itse.


Ensin tv-dokumentti, sitten kirja

Rahkola kävi anoppinsa kanssa Karjala-kierroksella kesällä 2004.
Bussissa matkanjohtaja kertoi Suomen kaikkien aikojen tuhoisimmasta
ilmapommituksesta. Jutussa oli sen verran oikaistavaa, että Rahkolan
anoppi, joka oli nuorena lottana haavoittunut tuossa traagisessa
tapahtumassa, alkoi vihdoin, yli 60 vaietun vuoden jälkeen, kertoa
perheelleen muistojaan.  Historiaa harrastava Rahkola, ammatiltaan
toimittaja, ryhtyi suunnittelemaan aiheesta tv-ohjelmaa ja sai pienen
etsiskelyn jälkeen työparikseen ilmailuhistorian asiantuntijan
Carl-Fredrik Geustin. Aiheesta tehtiin ensin tv-dokumentti, joka
lähetettiin vuonna 2006 ja on sen jälkeen nähty vielä uusintana
kesällä 2008.

Samoista aineksista on syntynyt myös viime syksynä ilmestynyt kirja. 
Sitä kumpi tekijöistä on minkäkin tekstin kirjoittanut, ei kirjassa
kerrota. Ilmeisesti työnjako on ollut se, että Geust on tehnyt
arkistotyötä ja kirjoittaa varsinaisista sotatapahtumista
ilmailuhistorioitsijan ominaisuudessa. Rahkola näyttää puhuttaneen
silminnäkijöitä ja keräilleen tiedonsirpaleita pitäjälehdistä ja
-kirjoista sekä muista vastaavista lähteistä. Tämä tekee kirjasta
kahdessa tasossa etenevän: Geust kirjoittaa sotapäiväkirjoihin ja
arkistoaineistoon nojaten, viileällä ja useimmiten hyvinkin
pikkutarkalla historiantutkijan otteella. Rahkola taas panee
pääpainon ihmisten kokemuksille ja kertomuksille, joissa
ymmärrettävästi on ristiriitaa sekä keskenään että viralliseen
arkistotietoon verraten.  Koska aineiston hankinta on 60 vuoden
jälkeen ollut hankalaa, on pienetkin kivet käännetty ja teokseen
saatu mahtumaan jopa hiihtäjä Veikko Hakulisen ja oopperalaulaja
Martti Talvelan talvisotamuistelmia. Molemmat elivät lapsuutensa
Kurkijoella. Elisenvaara, tärkeä rautateiden risteysasema, oli sen
toinen keskustaajama ja rautatien ansiosta varsinaista kirkonkylääkin
vilkkaampi.

Kirja on jaettu neljään päälukuun. Ensin käydään läpi talvisodan
tapahtumia Laatokan rantamia sivunneen Karjalan radan varrella,
pääosin Elisenvaarassa, joka oli jo tuolloin yksi eniten pommitettuja
kohteita. Aseman seutua pommitettiin talvisodassa kaikkiaan 22
päivänä. Sodan päättyessä se jäi Neuvostoliiton haltuun. Jatkosodan
alettua suomalaiset joukot valtasivat Elisenvaaran elokuun 1941
alussa. Kirjassa käydään läpi jatkosodan tapahtumat seudulla aina
kesäkuun 19. päivään saakka. Tuolloin pommitettiin Lappeenrannan
eteläpuolella ollutta Simolan asemaa, ja tässäkin pommituksessa kuoli
lähes sata ihmistä. Kolmannessa luvussa päästään pääasiaan:
tapahtumiin Elisenvaaran asemalla 20.6.1944.


Karmaisevia silminnäkijäkertomuksia

Kun Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella alkoi, Elisenvaarassa
kulki junia todella tiuhaan. Kesäkuussa 1944 aseman ohitti kolmessa
viikossa 265 sotilas- ja evakkojunaa. Ne olivat pitkiä: keskimäärin
Elisenvaaran ohitti noin 300 vaunua päivässä.  Kohtalokkaana päivänä
asemalla seisoi yksi itäänpäin menevä sotilasjuna sekä kaksi
täpötäyttä länteen menevää evakkojunaa. Niiden matkustajina oli
lähinnä naisia ja lapsia. Lisäksi asemalla oli muuta
kuljetuskalustoa. Pommikoneet tulivat kolmena aaltona muutamien
minuuttien välein, ja viimeisen aallon koneiden aseistukseen kuului
myös konekiväärejä, joilla asemalta pakoon pyrkiviä ihmisiä
ammuttiin.  Verilöyly alkoi täysin yllättäen, usean sattuman summana.
Uhrilukua nosti se, että toinen evakkojunista oli ajanut vahingossa
lukittuun vaihteeseen ja suistunut kiskoilta. Toisaalta taas yksi
Itä-Karjalasta lähteneitä täydennysjoukkoja tuonut sotilasjuna jäi
muutaman kilometrin päähän ratapihasta. Siitä nähtiin ilmapommitus,
mutta juna ja miehet säästyivät.  Ensimmäisten pommikoneiden tullessa
ei hälytystä ehditty antaa, läheisiltä ilmavalvonta-asemilta ei saatu
yhteyttä Elisenvaaraan ja viholliskoneet lähestyivät yllättävästä
suunnasta, jolloin niitä luultiin aluksi suomalaisiksi. Lähistöllä
ollut suomalainen hävittäjälentolaivuekaan ei ehtinyt hätiin, eivätkä
sotilasjunan ilmatorjunta-aseet ehtineet ampua, kun ne oli jo tuhottu.
Ihmiset näkivät, kuinka pommit alkoivat pudota ja yrittivät suojautua
kuka mihinkin: halkopinojen taakse, vaunujen alle, vettä täynnä
oleviin ojiin.

Tapahtumien kuvailussa on käytetty kahta hyvin erilaista tyyliä.
Kirjan kirjoittajista Geust tukeutuu sotapäiväkirjoihin ja muuhun
arkistomateriaaliin ja kertoo viileään sotahistorioitsijan tapaan,
mikä oli pommituslaivueen tehtävä, miten he sen suorittivat ja kuinka
siitä jälkeenpäin raportoitiin. Rahkola antaa silminnäkijöiden puhua.
Vuosikymmenten vaikeneminen ei ole hävittänyt karmeita muistoja
ihmisten mielistä. Näistä kertomuksista muodostuu kuva, että kyseessä
oli todellinen helvetti. Ihmisiä pirstoutui, lapset kuolivat äitiensä
syliin ja äidit lastensa päälle yrittäessään suojella näitä sillä
ainoalla mikä käytettävissä oli: omalla kehollaan.

Tällä kohtaa on syytä varoittaviin sanoihin: kirja ei ole
herkkäunisen iltalukemistoa. Silminnäkijäkuvaukset ovat raakoja ja
verisiä. Ne koskettavat tunteita ja kääntävät vatsan ylösalaisin. 
Suuri osa kirjan kertojista oli tapahtumahetkellä lapsia. Pommituksen
jälkeiseen pelastus- ja raivaustyöhön osallistuneet pojat olivat hekin
vasta teini-ikäisiä. Osa haastatelluista kuvailee omia kokemuksiaan,
osa kertaa suvuissa kulkeneita muisteluksia. Monesta tarinasta käy
kuitenkin ilmi, että kauhunhetket kokeneet ihmiset eivät heti
tapahtuman jälkeen eivätkä myöhemminkään halunneet puhua tai eivät
pystyneet puhumaan siitä yhtään mitään. Ehkä ääriesimerkkinä voisi
pitää miestä, joka oli sattunut olemaan asemalla pommituksen aikaan
ja vahingoittumattomana selvittyään työskennellyt pelastus- ja
raivaustöissä koko päivän. Illalla, läheiseen kotikyläänsä
palattuaan, hän ei sanallakaan maininnut, missä oli ollut tai mitä
oli tapahtunut.


Paljon liitteitä, pari karttaa ja 24 sivua valokuvia

Karjalankannaksen kartta, joka on sijoitettu kirjan ensimmäiseksi
liitteeksi, auttaa lukijaa sijoittamaan Elisenvaaran paikoilleen
Laatokan luoteiskulmaan. Asemanseudusta on oma kartta. Se on lainattu
Kurkijoen pitäjähistoriasta. Kartassa on kaikki radan varrella parin
kilometrin säteellä sijainneet rakennukset merkitty numeroin, mikä ei
ehkä ole paras mahdollinen ratkaisu. Numeroita on nimittäin pitkälti
toistasataa, eikä niistä kovinkaan moni liity olennaisesti kesäkuisen
päivän tapahtumiin. Kartta, johon olisi merkitty vain rata,
asemarakennukset, metsikkö johon pommituksen kohteeksi joutuneet
ihmiset pakenivat sekä haavoittuneiden evakuointipaikkana toiminut
koulu ja muutama muu keskeinen rakennus, olisi ehkä helpottanut
tapahtumien hahmottamista paremmin.

Sen sijaan kirjan 24-sivuinen kuvaliite on mielenkiintoinen. Siinä on
kuvia aseman seudusta ajalta ennen talvisotaa ja talvisodan tuhojen
jälkeen, kuvia punailmavoimien koneista ja lentäjistä sekä
pommituksen uhrien perheistä. Viimeksi mainitut on koottu yksityisten
ihmisten perhealbumeista, mutta muut kuvalähteet eivät käy kovin hyvin
ilmi. Kuvien katselua tämä ei tietenkään haittaa, mutta pienenä
kauneusvirheenä sitä voinee pitää. Mielenkiintoinen ratkaisu on se,
että yhden sittemmin Kanadaan emigroituneen, Elisenvaaran kauhut
pikkutyttönä kokeneen naisen kirje on liitteissä jätetty
alkuperäiseen asuunsa eli englanninkieliseksi. Kirjan tekstiosassa
sitä sen sijaan referoidaan suomeksi.  Liitteitä teoksessa onkin
runsaasti. Elisenvaaran talvisodan aikaiset pommitukset ja niiden
tappiot on taulukoitu sekä suomalaisten että neuvostoliittolaisten
lähteiden mukaan. Kuolleista on nimilista, ja myös pudotetuista
viholliskoneista tehdään selkoa miehistön nimiä myöten. Kesäkuun 1944
ryhmitysmuutokset Suomen ilmavoimissa on listattu. Pisimmät luettelot
sisältävät Elisenvaaran pommituksessa haavoittuneiden ja kuolleiden
nimiä, luetteloita heidän omaisuudestaan ja kuvauksia vainajien yllä
olleista vaatteista. Osa uhreista on merkitty tuntemattomiksi: heistä
on uhriluettelossa tuntomerkit ja tieto siitä, mihin vainajat on
haudattu.

Ehdottoman koskettava on liitteiden joukossa oleva koulutytön
kirjoitus, jossa hän kertaa perheensä evakkotien lisäksi myös
Elisenvaaran kauhuntäyteisen päivän tapahtumat. Kirjoituksella hän
osallistui syksyllä 1944 lasten kirjoituskilpailuun ja voitti
siirtolaislasten sarjan. Kirjassa on alun toistasataa viitettä. Osa
niistä selventää ilmasotaa ja ilmatorjuntaa, osa ohjaa tutustumaan
pitäjäkirjoihin, joiden anti kuitenkin itse pommituksen suhteen on
melko niukka, ja muutamiin sota- ja evakkohistoriaa käsitteleviin
teoksiin. Huomionarvoista on, että kehutussa ja Finlandia-palkitussa
Jatkosodan pikkujättiläisessäkin Elisenvaaran katastrofi on
sivuutettu pelkällä maininnalla.


Miksi Elisenvaarasta vaiettiin?

Kiinnostuin Elisenvaara-kirjasta siksi, että arvelin teoksen ottavan
nimensä (ja osin kirjasta lukemani ennakkotietojenkin) perusteella
kantaa myös sotasensuuriin. Kirjan neljännessä luvussa näin
tehdäänkin.  Kukaan tuskin odottaa tämäntyyppiseltä kirjalta laajaa
katsausta sensuurin organisaatioon tai sensuurimääräyksiin. Näiltä
osin on tukeuduttu Valtion Tiedotuslaitoksen johtotehtävissä
toimineen Kustaa Vilkunan vuonna 1962 ilmestyneisiin muistelmiin. Ne
mainitaan kirjallisuuslähteiden joukossa, mutta tekstissä ei juuri
tällä kohtaa ole viitteitä. Sensuurikatsaus on myös ehkä hivenen
hajanainen: suuret linjat ja pikku detaljit, kuten Ryhmyn ja
Romppaisen kissan nimen muuttaminen sensuurin toimesta, käsitellään
suunnilleen samalla painoarvolla.  Elisenvaarasta, kuten muistakaan
sodan ajan siviilituhoista, ei sensuurin takia kerrottu tuoreeltaan.
Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että 'Elisenvaaran katastrofista [ei]
ollut lainkaan soveliasta kirjoittaa' päivänä jolloin Neuvostoliitto
valloitti Viipurin, kuten kirjan johtopäätös- ja selitysluvussa
todetaan. Sodan aiheuttamat tuhot vain olivat sotaa käyvässä Suomessa
kerta kaikkiaan kiellettyjä kirjoittamisaiheita - myös niinä päivinä,
jolloin oma armeija saavutti voittoja. Kuten yleisesti tiedettäneen,
niin panssarilaiva Ilmarisen miinaanajo, joka vaati 271 sotilaan
hengen, jäi jatkosodan aikana uutisoimatta, samoin kaksikin
talvisodan aikaista junaonnettomuutta.  Sodan ajan sensuuri oli
tiukimmillaan niin tiukkaa, että jopa kaunokirjallisuudessa
jouduttiin tarinoita muuttamaan ja romaanihahmon kuolema vaihtui
haavoittumiseksi. Toisaalta taas silloin, kun Valtion Tiedotuslaitos
ja Päämajan propagandaosasto laskivat saavansa jostakin asiasta
propagandahyötyä, ne tiedottivat siitä hyvinkin auliisti ja
näkyvästi. Esimerkiksi Helsingin yliopiston ja ulkomaisten
lähetystöjen pommitusvauriot uutisoitiin ulkomaille niin talvi- kuin
jatkosodankin päivinä.

Kirjasta käy kyllä hyvin ilmi myös se, mihin uutispimennys johtaa:
huhuihin, jotka saattavat kierrellä vuosikymmenten ajan kuten
Elisenvaarankin tapauksessa on käynyt, mustata täysin syyttömien
ihmisten mainetta sekä paisutella tapahtumia. Elisenvaaran
katastrofissa paisuttelua on ollut lähinnä uhriluvuissa. 
Kirjoittajat esittävät, että sodan jälkeisinä vuosina
Elisenvaara-kirjoittelua olisi estänyt ensin valvontakomission pelko,
sittemmin journalistien itsesensuuri eli ns. rähmällään olo.
Mielestäni jälkimmäisenkään piikkiin ei pidä pistää ihan kaikkea:
journalistinen kirjoitteluhan keskittyy pitkälti ns.
päiväntapahtumiin. Historialliset katastrofit harvemmin kiinnostavat
sanomalehtiä, eikä toimittajilla ole aikaa eikä välttämättä
koulutustakaan arkistojen käyttöön.

Hiukan onnahtavalta tuntuu myös nykyaikaisen kriisiuutisoinnin ja
kriisihoidon rinnastaminen Elisenvaaran tapahtumiin. Esimerkkinä on
kirjassa käytetty keväällä 2008 tapahtunutta Malagan
bussionnettomuutta, jossa yhdeksän suomalaista turistia menetti
henkensä. Onnettomuuden jälkeen hallitus piti heti hätäistuntoja ja
tiedotustilaisuuksia, ja bussiturma oli etenkin iltapäivälehtien
etusivujen ainoa aihe monta päivää. Turmasta selvinneitä jahdattiin
ja vähäisiäkin tiedon ja muistikuvien sirpaleita leviteltiin
lukijoiden eteen aukeamakaupalla.  Nelikymmenluvulla ei
yksinkertaisesti tunnettu kriisihoitoa. Niin Elisenvaaran orvot kuin
lukemattomat muutkin sodasta kärsineet suomalaislapset (aikuisista
puhumattakaan) ovat saaneet itkeä itkunsa yksin tai vaieta kohdalleen
osuneista tapahtumista siksi, että kukaan ei ole kuullut niistä
muualta eikä siis usko niitä todeksi. Toisaalta voisi hyvällä syyllä
kysyä, olisiko heidän elämänsä muuttunut yhtään paremmaksi siitä,
että he olisivat joutuneet heti onnettomuuden jälkeen samanlaisen
uteliaisuuden kohteiksi kuin esimerkiksi kahdessa koulusurmassa
mukana olleet nuoret.

Myös muutamassa kohtaa esiin pulpahtavan syyllisyyskysymyksen olisi
ehkä voinut jättää pois. Tekijät nimittäin kysyvät, oliko
ilmapuolustuksen johto syyllinen katastrofiin ja muistuttavat, että
Viipurin puolustuksen johtajat tuomittiin heti sodan jälkeen
'virkavelvollisuuden rikkomisesta'.  Erkki Rahkola ja Carl-Fredrik
Geust toteavat kirjansa jälkisanoissa, että se on 'sotakirjojen
pitkässä rivissä toisinajattelija' koska pääosassa ovat pommituksen
siviiliuhrit. Näyttää kuitenkin siltä, että jatkossa toisinajattelu
yleistyy: tekeillä on useita tutkimuksia, joissa uudentyyppisin
keinoin ja painotuksin selvitellään sodan monitahoisia kasvoja.
Tutkimuksen ja muistelukirjallisuuden välimaastoon onnistuneesti
sijoittuva Elisenvaara-kirja puolustaa hyvin paikkaansa suomalaisen
'new military historyn' joukoissa.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/