[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Tsuhna on siisti, mutta vähän tyhmä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Kari Kaunismaa  Rehtori, Paimion Vistan koulu
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Olga Iljuha; Aleksei Tsamutali; Timo Vihavainen (toim.):
Monikasvoinen Suomi. Venäläisten mielikuvia Suomesta ja
suomalaisista. Edita, 2009. 416 sivua.


Tsuhna on siisti, mutta vähän tyhmä
---------------------------------------------------------

Venäläisten Suomi-kuvasta on nyt pitkän tauon jälkeen ilmestynyt
teos, jossa pohditaan 15 artikkelin voimalla venäläisten käsityksiä
Suomesta ja suomalaisista. Käsiteltävät aiheet ulottuvat muinaisista
kronikoista nykypäiviin. Autonomian ajan kuvaukset painottuvat
etnografisiin esityksiin, kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen.
Poliittiselta puolelta eritellään lähinnä Venäjän konservatiivien ja
liberaalien eriäviä näkemyksiä Suomesta 1800-1900-lukujen vaihteessa.
Lisäksi tarkastellaan 1900-luvulla käytyjä sotia ja päädytään
Hru?t?ovin kauden kautta Kostamus-projektiin pienoisyhteiskuntana.
Artikkelikokoelma painottuu humanistis-yhteiskunnalliseen
näkökulmaan, se esittele vähemmän luonnontieteellisen tai kaupallisen
vaihdon yhteydessä syntyneitä havaintoja.


On hyvin arvokasta, että vihdoin on koottu tuhti tietopaketti
venäläisten Suomi-kuvasta. Jo johdannossa todetaan niin venäläisten
kuin suomalaistenkin olevan hyvin tarkkoja siitä, mitä heistä
kirjoitetaan ulkomailla. Suomalainen laitos mainitsee nyt, että
edellinen yhtä laaja esitys ilmestyi Valentin Kiparskyn julkaisemana
1940-luvulla. Teos käsittää 15 artikkelia, joiden aiheet ulottuvat
muinaisista kronikoista lähelle meidän aikamme rakentamis- ja muuta
yhteistyötä. Autonomian ajan kuvaukset painottuvat etnografisiin
esityksiin, kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen. Poliittiselta
puolelta eritellään lähinnä Venäjän konservatiivien ja liberaalien
eriäviä näkemyksiä Suomesta 1800-1900-lukujen vaihteessa. Viime
vuosisadalla käytyjä sotia ei voi tietenkään jättää pois
tarkastelusta, ja vihdoin päädytään Hru?t?ovin kauden kautta
Kostamus-projektiin pienoisyhteiskuntana.

Moni suomalainen saattaa ihmetellä venäläisten vanhaa tarinaa meistä
noitina. Tämä aiheutuu suomalaisten sulkeutuneisuudesta ja
vähäpuheisuudesta, joka vahvisti venäläisten luuloa naapuriensa
yliluonnollisista kyvyistä: nämä osasivat sen mukaan aiheuttaa
myrskyjä, vetää auringon pilveen ja noitua vihollisten aseet.
Myöhemmin suomalaisiin on leimallisesti liitetty työteliäisyys,
uutteruus, rehellisyys ja päämäärätietoisuus. Suomalaisten sanotaan
epäilemättä rakastavan maataan todella, koska he pitävät sen erittäin
siistinä. Kun Gogol totesi kahta Venäjällä riittävän, huonoja teitä ja
tyhmyyttä, venäläiset kuvasivat jo ennen rautateiden aikaa vaikkapa
muutamaa suomalaista taloa yhdistävät sivutiet kunnoltaan
mallikelpoisiksi. G.S. Petrov esitti 1910 perustavan eron
suomalaisten ja venäläisten suhtautumisesta työhön: maaorja, härkä ja
kurja kaakki tekevät hyvin haluttomasti työtä, kun taas vapaata ja
itsenäistä, elävää ja luovaa työtä tekevä suomalainen tekee sen
ilomielin ja nautiskellen.

Aleksei Tsamutali osoittaa havainnollisesti kahden kuuluisan
pääministerin eroavuuden suhteessa Suomeen. Sergei Witte piti
Bobrikovin nimitystä Suomen kenraalikuvernööriksi vahingollisena,
koska nimitys oli omiaan nostattamaan kapinaa tässä rauhallisessa ja
sivistyneessä reunamaassa. Kun sitten vuosien 1905-07 muutokset
olivat tapahtuneet ja yksikamarinen eduskunta perustettu Suomeen,
pääministeri Stolypin näki pahan juuren suomalaisessa separatismissa,
minkä vuoksi itsehallinto-oikeuksia oli hänen mielestään syytä
rajoittaa. Liberaalien ja konservatiivien suhtautumisen eroa kuvannut
Marina Vituhnovskaja toteaa konservatiivien kannattaneen rajoituksia
aina Puri?kevitsin Finis Finlandiae -huutoon saakka, kun taas
liberaalit pitivät Suomen lainsäädäntöä esikuvallisena ja koko maata
tavoiteltavana malliyhteiskuntana. Se oli heille oma (na?) maa,
jollaista arviota venäläisen on hyvin vaikea antaa mistä tahansa
rajantakaisesta asiasta.

Koska 1800-luvun suomalaiset hevosmiehet eivät ottaneet juomarahaa
yli määrättyjen ajomaksujen, venäläiset kuvasivat tätä osoituksena
suomalaisten rehellisyydestä. Kyseessä oli kuitenkin sakkojen pelko:
Jos selvisi, että ajomies oli ottanut liikaa maksua, hän joutui itse
maksamaan sakot. Kysymys oli siis enemmän lainkuuliaisuudesta kuin
rehellisyydestä. Kuitenkin myös Venäjän armeijassa palvelleista
suomalaisista todettiin: Suomalainen ei koskaan petä antamaansa
valaa. Vuosisadanvaihdetta lähestyttäessä voimistuivat sellaiset
kannanotot, joiden mukaan Suomi eli ja rikastui Venäjän
kustannuksella, vaikka ei osallistunut mitenkään Venäjän rahallisiin
menoihin. Tämän kannan propagoimisessa kunnostautui 1880-luvulla
erityisesti Moskovskije vedomosti -lehti. Monet suomalaiset ovat
tutustuneet venäläiseen kulttuuriin juuri klassikkoromaanien kautta.
Meillä vähemmän tunnettua on, että Juhani Ahon, Minna Canthin,
Pietari Päivärinnan, Santeri Alkion ja Santeri Ivalon teoksia
käännettiin venäjäksi heti omana aikanaan, samoin ruotsiksi
kirjoittaneita kuten Runebergiä ja Topeliusta. Maksim Gorki sanoi:
'Koko maakin (Suomi) on kuin ikivanha satu, voimakas, kaunis ja
hämmästyttävän omaperäinen.' Vallankumouksen jälkeen kulttuurisuhteet
jäätyivät pitkäksi aikaa. Stalinin vainojen takia myös suomenkieliset
koulut Karjalassa ja Inkerinmaalla suljettiin, mikä myös vähensi
suomen kielen ymmärtämistä Venäjällä.

Ilja Solome?t? pitää 1889 julkaistua K. Ordinin teosta 'Suomen
valloitus' kulminaatiopisteenä metropolin ja syrjäseudun välisistä
suhteista. Sen mukaan Suomi oli sekä sisäinen vaara (erottamaton osa
imperiumia) että ulkoinen vaara (sitä kautta voitaisiin hyökätä
pääkaupunkiin Pietariin). Jälkimmäinen on toistunut useita kertoja:
esimerkiksi turvallisuuspoliisin eli OGPU:n 1929-30 kuvittelema
yhteys, jonka mukaan Saksan, Ranskan ja Suomen tiedustelupalvelut
valmistelivat yhteistyössä hyökkäystä Neuvostoliittoon. Tämä käsitys
on kopioitunut useihin tutkimiini historian oppikirjoihin, jotka niin
neuvostoaikana kuin sen jälkeen väittävät Saksan tukeneen Suomea
talvisodan aikana. Asia oli juuri päinvastoin: Molotovin-Ribbentropin
sopimuksen lisäpöytäkirjan perusteella Saksa katseli juuri
tyytyväisenä sivusta, kun puna-armeija hyökkäsi säälimättä Suomen
kimppuun. Saksa yritti myös estää Italian avun Suomelle.

Ensimmäisen maailmansodan kuluessa suomalaisten suhtautuminen täällä
olevaan venäläiseen sotaväkeen muuttui vähitellen viileämmäksi.
Venäjän ja Suomen välisiä kysymyksiä ruodittiin Suomessa
ilmestyneissä lehdissä. Turkulainen Izvestija arvosteli Helsingin
yliopiston kirjastovirkailijan, bol?evikki Vladimir Smirnovin
pyrkimystä erottaa Suomi Venäjästä, kertoo Jelena Dubrovskaja
sotaväen Suomi-kuvaa selostavassa artikkelissaan. Irina Takala
valaisee Aunuksen kuvernementin venäläisten käsityksiä suomalaisista
1920-30-luvuilla. Niiden mukaan suomalainen on suunnilleen
linnoittautunut kotiinsa, epäystävällinen ja epäluuloinen
ulkomaalaisia kohtaan, mutta ystävystyttyään vihdoin siinä luja kuin
kallio. Talot pidetään kiitettävässä järjestyksessä ja siisteinä,
kaupunkien kadut ovat tasaisia ja puhtaita. Samaan aikaan
kommunistiset lehdet kävivät propagandakampanjaa, joka perustui
Suomen punaisten häviöön 1918 ja heidän siitä asti jatkuneeseen
sortamiseensa samaan aikaan, kun Suomen 'fasistihallitus' lähetti
'rosvojoukkoja' Venäjän Karjalaan.

Talvisodan aloittanut hyökkäys oli perusteltava mittavalla ja
keskitetyllä propagandalla, kertoo Jelena Senjavskaja. Suomalaiset
saivat niskaansa huomattavan määrän herjaavia nimityksiä:
'sotakiihkoilijat, provokaattorit, bandiitit, pellet, sotakoirat,
kavaltajat, veriset narrit'. Vaikka propaganda meni monen kohdalla
perille, suomalaisten vastarinta herätti suurta kunnioitusta, Stalin
luopui Terijoen hallituksesta ja varsinkin Leningradin alueella
selvästi havaitut kaatuneiden ja haavoittuneiden määrät saivat
neuvostokansalaiset ajattelemaan toisin kuin julkinen sana heitä
kehotti. 

Toki myös suomalaiset tajusivat taisteluissa, ettei heitä vastassa
ollut mikään avuton, rääsyihin pukeutunut sakki. Selviä virheitä on
valitettavasti livahtanut juuri tähän artikkeliin, kuten maininta
vangiksi jääneen suomalaisen kapteenin vaimosta, joka oli
'lääkintäupseeri ja suojeluskuntalaisen Lotta Svärd-järjestön jäsen'.
Suomalaisilla naisilla ei ollut sotilasarvoja toisen maailmansodan
aikaan. Samaten käki-myytti (kuku?ka) jatkaa elämäänsä. Sen mukaan
suomalaiset tarkka-ampujat kiipesivät puihin kuin käet ja ampuivat
sieltä. Kansallisuudeltaan suomalainen puna-armeijalainen T.M.
Kattonen väitti jopa, että vangiksi saatu 'käki' kutsui vihollisiaan
'moskaleiksi'. Rintama on kyllä väärä: 'Moskali' on ukrainalainen
venäläisen haukkumanimi. Uskomattomin tarina kertoo 'käestä', joka
muka paljastui nuoreksi tytöksi, joka oli punatukkainen ja 'kalpea
kuin kuolema'. Vaikka Senjavskaja aivan oikein toteaa suomalaisten
historioitsijoiden kieltävän kategorisesti naisten toiminnan
tarkka-ampujina talvisodassa, hän jättää silti kysymysmerkkejä
ilmaan. Tässä auttaisi kunnollinen lähdekritiikki: veteraanien
maininnat naisista tarkka-ampujina ovat yhtä luotettavia kuin
harvalukuisten vakoojien Stalinille ennen talvisotaa toimittamat
raportit, joiden mukaan Suomen työväestö nousisi heti kapinaan omia
herrojaan vastaan, kun puna-armeija ylittää rajan. 

Tunnustuksen suomalaisen sotilaan rohkeudelle rintamamiehet sen
sijaan antavat kautta linjan. Kaatuneiden lukumäärät ovat kenraali
Krivo?ejevin toimittamasta kirjasta 'Grif sekretnosti snjat', jota
olen itsekin käyttänyt. Ja aivan oikein tekijä toteaa, että
neuvostojoukoista kaatui 126 000 sotilasta (joidenkin arvioiden
mukaan n. 200 000). Samoin suomalaisten ensin väitetty kaatuneiden
määrä (95 000) oli armotta liian suuri, oikea on 24 000.

Suomessa pitkään asuneen Dmitri Frolovin artikkeli suomalaisten
sotavankien vaikutuksesta venäläisten käsityksiin on selkeä ja
asiallinen, eikä nojaa mitenkään veteraanien tarkoitushakuisiin
tarinoihin. NKVD:n raportit kertovat, että turvallisuuspoliisin
mielestä suomalaisten kohtelu oli leväperäistä ja sitä piti
ehdottomasti tiukentaa. Vangeille annettu lääkintähuolto oli
kuitenkin samantasoista kuin puna-armeijan haavoittuneilla.
Merkittävä on Frolovin huomio, jonka mukaan kokonaisia puna-armeijan
yksiköitä siirtyi varsinkin sodan alussa saksalaisten puolelle, mutta
suomalaiset eivät antautuneet neuvostojoukkojen vangeiksi
ideologisista syistä.

A.I. Rupasov ja A.N. T?istikov tarkastelevat Suomen kuvaa
neuvostolehdistössä Hru?t?ovin kaudella. Mittakaava oli sellainen,
että Albaniastakin kirjoitettiin Neuvostoliitossa enemmän kuin
Suomesta. Artikkelit käsittelivät lähinnä kauppa- ja
kulttuurivaihtoa, mutta vaikkapa Suomen sisäpolitiikasta
kirjoitettiin äärimmäisen niukasti. Tieto oli fragmentaarista ja
Suomen poliittinen maisema jäi neuvostolukijalle epäselväksi. On
mielenkiintoista, että tämä on koko lailla pysynyt entisellään.
Moskovassa 1998-2000 asuessani näin televisiossa tasan kaksi
suomalaista, Mika Häkkisen ja Tarja Halosen. Niin no, Ville
Haapasalon, mutta hän tietää kuuluisuutensa tarkemmin itse.
Nykyvenäläiset pitävät kaikkia tasa-arvokysymyksiä Suomessa
ratkaistuina, koska presidenttimme on nainen. Venäjällä
patriarkaalisuuden murtumista on odotettava vielä muutama sukupolvi.

Neuvostojärjestelmän sorruttua tuhannet ja taas tuhannet venäläiset
ovat voineet käydä Suomessa vakuuttumassa tämän maan oloista. Yli 40
000 venäläistä asuu pysyvästi Suomessa, joten kyseessä on huomattava
vähemmistö. Se ansaitsisi Suomessa toimitetun venäjänkielisen
TV-ohjelman, jotta ei olisi riippuvainen pelkästään Venäjän
lähetyksistä. Venäläisten kuva suomalaisista on ajan myötä saanut
huomattavasti lisää sävyjä, kuten oikein onkin. Helsingin Sanomien
otsikko 4.3. 2009 'Venäläisten Suomi-kuva ei muutu kirveelläkään' oli
jälleen kerran harhaanjohtava. Tämä saattoi johtua siitä, että
toimittaja ei luultavasti ollut lukenut kirjaa kokonaan, vaan
ainoastaan haastatellut Timo Vihavaista.

'Monikasvoinen Suomi' on varsin informatiivinen kirja. Kuitenkin
lähes kaikki artikkelit kuuluvat humanistiseen osastoon, eikä
esimerkiksi luonnontieteellisen tai kaupallisen vaihdon yhteydessä
syntyneitä havaintoja juuri esitellä. Kieli on yleensä huolellista,
mutta muutamat 'Emme ala tässä erittelemään' -rektiovirheet pistävät
silmään. (Niin niin, kai sen jo kielitoimistokin hyväksyy, mutta minä
en.) Teos palvelee hyvin suomalaisten ainaista tiedonhalua,
esimerkkinä norsu. Kun vaikkapa amerikkalainen miettii norsun
nähdessään, miten sen löisi rahoiksi, suomalainen pohtii: 'Mitähän se
ajattelee minusta?'



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/