[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Viattomuus kampukselta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Marja Vuorinen  VTL, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Sipilä, Jorma: Valta yliopistossa. Vastapaino, 2007. 255 sivua.


Viattomuus kampukselta
---------------------------------------------------------

Tampereen yliopiston emeritusrehtorin ja -kanslerin, Jorma Sipilän
kirja Valta yliopistossa kuvaa arkipäivän vallankäyttöä nykyistä
yliopistouudistusta edeltävässä akateemisessa maailmassa. Sipilän
havainnot yliopistojen asemasta opetusministeriön ja
valtiovarainministeriön kainalossa valottavat kiinnostavasti
parhaillaan käynnissä olevan uudistuksen taustoja.


Kun arvosteltava kirja on peräisin kahden kalenterivuoden takaa,
voisi luulla, että se olisi menettänyt ajankohtaisuutensa. Tekeillä
olevan yliopistouudistuksen takia Jorma Sipilän mm. yliopistojen ja
opetusministeriön vaikeaa suhdetta kuvaava teos on nyt kuitenkin
entistä ajankohtaisempi. Kirjaa käsiteltiin sen ilmestyessä monilla
foorumeilla ja sen kärjekkäitä kiteytyksiä siteerattiin laajasti,
mutta nyt sen opetukset ovat voineet jo unohtua. On aika kerrata.

Sipilä on jalkautunut tarkkailemaan yliopistomaailman ylintä
kerrostumaa sen luonnollisissa elinympäristöissä. Erityisen tarkasti
hän kuvaa omaa toimijuuttaan - ensin Tampereen yliopiston
sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön professorina, sitten
yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaanina, rehtorina ja lopulta
kanslerina. Vallankäytön motiiveissa ja tavoitteissa näkyvät kaikissa
vaiheissa aiemmat kokemukset tieteenteon ja hallinnon alemmilla
portailla. Edellistä vastuullisemman postin myötä avartuu aina myös
näköala. Alemmat tasot eivät kuitenkaan kokonaan katoa näkyvistä.

Ylimmän hallinnon sisäinen näkökulma säätää asennetta väistämättä.
Hallinnollisesta selkäytimestä kumpuaa kehittämispuhetta, johon
sisältyy jatkuvan omaehtoisen uudistumisen ideaali, vaikka Sipilä
toisaalta kritisoikin ulkopuolelta tyrkytettyä muutospakkoa. Mukana
kulkee myös kilpailuideologia ja siihen liittyvä kontrollihakuinen
ihmiskuva, vaikka opetusministeriön taholta tuleva epäluottamusta
indikoiva kontrolli ja tehostamisvaatimukset saavatkin
yksiselitteiset moitteet. Kokonaisuuksista paremmin perillä oleva
taho myös turhautuu helposti alamaisten itsepintaiseen oman edun
tavoitteluun. Sipilän herkästi esiin puhkeava itseironia toisaalta
taittaa tätä suhtautumistapaa.

Kirjan rakenne on elliptinen, olennaisiin asioihin palaava, mutta
Sipilän sanomisen tapa on parhaimmillaan niin terävä, että kirjan
hieman vaelteleva tyyli on helppo antaa anteeksi. Kirjoittaja
siteeraa omia muistiinpanojaan menneiltä vuosilta ja keskustelee
siten oman aiemman itsensä kanssa. Matkan varrella hän käyttää myös
kahta ulkopuolista kommentoijaa. Puheen rekistereitä on siis
kaikkiaan neljä: muistiinpanot, niihin perustuva ja niitä kommentoiva
leipäteksti, ulkopuolisten kommentit ja Sipilän reaktiot niihin.
Viidentenä tasona ovat vielä lukijan omat täydennykset ja kehittelyt,
joita teksti tehokkaasti haastaa esiin. Tilkkutäkkimäisyys raskauttaa
lukukokemusta, mutta tekee siitä samalla hyvin välittömän.


Valta, vastuu, valtakritiikki ja sukupolvi

Kun yliopistomiehen kirjoittaman kirjan nimessä esiintyy sana valta,
on lupa olettaa, että takana on ainakin pieni ekskursio vallan
lähteitä, tyyppejä ja lajeja koskevaan teoriaan. Tekstissä
viitataankin ainakin weberiläiseen koersiiviseen valtaan, Bourdieun
ajatukseen vallasta resurssina, foucault'laiseen käsitykseen yhteisön
toiminnan mahdollistavasta vallasta ja C. Wright Millsin
rakenneanalyyseihin. Suostutteluun perustuvan vallankäytön, vallan
banalisoinnin ja vallan kätkemisen kaltaisten strategioiden analyysit
jäävät kuitenkin käymättä loppuun asti.

Kuten kirjoittaja toteaa, vallan käsite herättää vahvoja tunteita:
'Se kuulostaa ylimielisyydeltä, mielivallalta, lähipiirin
suosimiselta, etuoikeuksilta ja korruptiolta'. (s. 7) Valta-asemaan
joutuminen tuottaakin alussa pienoisen identiteettikriisin, kun
totunnaisesta uhripositiosta siirrytään vastuun kantajaksi.
Lajityypissään Sipilän raportti toteuttaa vallankäytön etiikan
positiivisinta aspektia, oman yhteisön palvelemisen velvoitetta -
vaikka kirjoittaja välillä esittääkin, että kyseessä olisi jo
katkennut traditio.

Valtapuhe on yhteiskunnallista arvopuhetta, mutta se on aina myös
identiteettipuhetta. Sekä valtiaiksi että vallattomiksi itsensä
kokevat määrittävät sen kautta omaa suhdettaan valtaan, ja samalla
hyvän ja pahan vallan olemusta. Hyväksi määritelty Itse on vallan
käyttäjänä välttämättä toisenlainen kuin oletetut Toiset - ne rumat,
pahat ja vallanhimoiset. Näin Sipiläkin on kokenut: 'En voinut upota
korviani myöten vallan maailmaan; [...] sydäntä ei siinä pelissä
tarvita.' (s. 18) 'Herraa minusta ei tule.' (s. 83)

Itseohjautuvasti valikoituneen ulkopuolisuus-position automaattisuus
on hermeneuttisestikin kiinnostava ilmiö. Läsnäolollaan se paljastaa
ja kiteyttää sen ainoan oikean tavan, jolla valtaa ajassamme on
soveliasta käsitellä: vallasta saa puhua vain valtakritiikin
kehyksessä. 'Kritiikki näyttää aina oikeammalta kuin valtapuhe.
Jokainen vallanpitäjä joutuu taistelemaan sen kanssa, että yleisöllä
on valmis asenne: vallanpitäjä on epäilyttävä, mutta kriitikko on
rohkea. [...] Vallankäyttäjien syyttäminen [...] ei merkitse, että
syyttäjät tulisivat käyttämään valtaa paremmin. Kaikki diktaattorit
ovat nousseet valtaan kritisoimalla edellisiä vallanpitäjiä.' (s.
230)

Sukupolviominaisuudeksi on kai laskettava se, kun 1970-luvulle
juurtunut kirjoittaja ihastelee yliopiston laitostason välitöntä
ilmapiiriä: ihanaa, kun ei tarvitse lankata kenkiään! Ulkoasun
'rentouden' ohella mainittu kymmenlukulaisuus ohjaa arvostamaan
muitakin pseudodemokraattisia käytäntöjä, kuten sitä, että
luentosalissa ei ole kateederia. Kuitenkin: kun hierarkian ulkoiset
tunnukset poistetaan, statusero lakkaa olemasta institutionaalinen
ilmiö ja saattaa vaivihkaa muuttua yksilön henkilökohtaiseksi
ominaisuudeksi.


Rautalankaa opetusministeriölle

Parhaillaan menossa oleva yliopistouudistus antaa Sipilän
havainnoille kumeaa kaikupohjaa.

Yliopistoja hallinnoivien ministeriöiden, opetusministeriön ja
valtiovarainministeriön viranhaltijoiden oma yliopistokokemus on
Sipilän mukaan liian vähäistä. Niin ikään 'useimmille poliitikoille
yliopisto on vieras maailma, joka toimii oudosti: sitä yritetään
nähdä tehtaana tai yrityksenä tai virastona, mutta se ei suostu
olemaan mitään niistä.' (s. 167)

'Yliopistot joutuvat alati vaatimaan ymmärrystä omalle
yliopistomaisuudelleen ja kuuluttamaan, etteivät ne ole mitä tahansa
virastoja tai laitoksia. Joka kerta, kun valtiovarainministeriö
päättää uudistaa koko valtiokoneiston johtamista, taloudenpitoa tai
henkilöstöhallintoa, se keksii jotain, mikä ei sovi yliopistoon.' (s.
105-106) 'Ehkä vain valtio kykenee yhtaikaa lausumaan, että
yliopistoihin on panostettava ja niiden resursseja supistettava.' (s.
132)

Valtiorahoittaja on herkkä poliittisille ja ideologisille
suhdanteille. Siitä huolimatta Sipilä argumentoi vahvasti
yliopistojen julkisen rahoituksen puolesta. 'Valtion voimakas
osallistuminen yliopistojen rahoitukseen merkitsee ennen muuta sitä,
ettei yliopistokoulutus tapahdu yksinomaan markkinaehtoisesti eikä
keskity vain niihin aloihin, missä opiskelijoiden tai heidän
vanhempiensa kannattaa maksaa yliopisto-opinnoista. Valtiollinen
yliopistojärjestelmä kykenee kouluttamaan myös keskipalkkaisia
asiantuntijoita, esimerkiksi monenlaisia opettajia, toimittajia ja
kunnallishallinnon virkamiehiä. Valtion tuki opiskelulle mahdollistaa
opiskelijoiden laajan rekrytointipohjan [...]. Valtion on myös
markkinoita helpompi ottaa rahoitusvastuu perustutkimuksesta ja pitää
siten yllä korkeimmalle koulutukselle elintärkeää tutkimuksen ja
opetuksen yhteyttä.' (s. 104-105)

Yliopistoissa ruohonjuuritasolla tehtävästä työstä Sipilä puhuu
kautta linjan arvostavaan sävyyn. Hän puolustaa tutkijaksi kypsymisen
ja tutkimisen rauhaa, akateemista dialogia ja tieteen kehittämisen
vapautta, ja katsoo, että hyvä opetus voi perustua vain hyvään
tutkimukseen. Henkilökunnan valtavaan työmäärään nähden hänestä on
'enemmän kuin ärsyttävää, että kaiken tämän rinnalla poliitikot ja
virkamiehet muistelevat 1960-luvun opiskelukokemuksiaan ja arvelevat,
että yliopistoissa työntekijät pääsevät liian helpolla'. (s. 40)

'Yliopistotyö on palvelutyötä, parhaimmalta osaltaan vieläpä
yksilöllistä palvelutyötä. Sitä ei voi tehostaa niin kuin
teollisuustuotantoa. Hallintoa voisi kyllä tehostaakin, mutta sitä on
vaikea tehdä aikakautena, jolloin valtiolla on intohimo laajentaa
hallintotehtäviä. Niinpä tehostamispyrkimys on johtanut ennen muuta
työmäärien paisumiseen.' (s. 111) Ministeriöiden kuristusotteen
seurauksena 'ilmapiiri on henkilökunnassa heikentynyt ja yliopisto
tuntuu tulvivan pettymyksen kokemuksia. On hyvin mahdollista, että
kyynisyyden leviäminen alkaa näkyä sitoutumattomuutena ja laadun
heikkenemisenä.' (s. 63) Eivätkä määräkriteerien tilalle nyttemmin
tyrkytetyt laatukriteeritkään ole aivan niin uusia kuin niiden
esittelijät ehkä arvelevat: laatuun on sitouduttu kautta
yliopistolaitoksen historian.

Kirjan loppupuolella Sipilä tuntuu salaviisaasti ennakoivan
parhaillaan käsiteltävänä olevan uuden yliopistolain linjausta:
'Yliopistoista voisi tulla nykyistä autonomisempia
julkisoikeudellisia yhteisöjä, kunhan ne luopuisivat autonomiastaan
valita itse johtajansa.' (s. 156)

Viimeisillä sivuilla hän on valmis luovuttamaan yliopistojen
hallitusvaltaa pikkusormen verran ulkopuolisille, kuitenkin
akateemisesti meritoituneille kansainvälistymisen,
asiantuntijaorganisaatioiden ja henkilöstöjohtamisen
asiantuntijoille. Tämä ei kuitenkaan 'voi tarkoittaa yliopiston
johtamista ulkoisten toimijoiden toiveiden mukaan. Ulkopuolisten
asiantuntijoiden osallistuminen yliopiston hallitustyöskentelyyn ei
poista sisäisen demokratian tarvetta. Voin hyvin kuvitella, miten
helposti yliopisto muuttuisi ulkopuolisten voimien työkaluksi, jos
sisäistä demokratiaa ei olisi. [...] Pohjimmainen syy demokratian
välttämättömyyteen yliopistohallinnossa on tieteen autonomia.' (s.
250-251)

Näin siis Jorma Sipilä kaksi vuotta sitten. Ja missä ollaan nyt?



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/