[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kielikontaktien lyhyt oppimäärä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Toni Selkälä  Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kalliokoski, Jyrki; Kotilainen, Lari; Pahta, Päivi (toim.): Kielet
kohtaavat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. 340 sivua.


Kielikontaktien lyhyt oppimäärä
---------------------------------------------------------

Maailman muuttuessa entistä globaalimmaksi myös kielet ja niiden
puhujat kohtaavat toisiaan yhä useammin. Kielten kohtaamisia ja
niiden vaikutusta kieliin käsittelee Helsingin yliopiston
humanististen kieliaineiden yhteiseen luentosarjaan pohjaava Kielet
kohtaavat -artikkelikokoelma. Miten kielikontaktit vaikuttavat ja
ovat vaikuttaneet kielissä ennen kaikkea sanastollisella tasolla
nousee kokoelman artikkelien keskeiseksi teemaksi. Yliopistolliseksi
oppikirjaksi suunnattu teos on tervetullut lisä suomenkieliseen
kirjoitteluun kielikontakteista.


Alussa oli kieli

Maailma on monikielinen ja monikielisessä maailmassa niin kielet kuin
niitä puhuvat ihmisetkin kohtaavat. Mitä kielille tällöin tapahtuu, on
tutkimuksellinen lähtökohta Jyrki Kalliokosken, Lari Kotilaisen ja
Päivi Pahtan toimittamassa artikkelikokoelmassa Kielet kohtaavat.
Tutkimuksellisesti suurin osa kokoelman artikkeleista sijoittuu
kielitieteen kentässä kielikontaktien tutkimukseen. Aihepiireiltään
kirjoitukset vaihtelevat sitten huomattavasti enemmän - valtavirran
englantikeskeisestä tutkimuksesta antiikin kielten kohtaamisiin.

Teoksen taustalla on Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan
kieliaineiden yhteinen luentosarja keväältä 2005, jonka pohjalta
luennoitsijat ovat artikkelinsa kirjoittaneet. Kirjan pääasiallisena
tarkoituksena lienee toimia suomenkielisenä johdatuksena
kielikontaktien tarkasteluun sekä alan tutkimukseen Suomessa. Tästä
kielii myös kustantajan mainostus kirjan soveltuvuudesta niin
yliopistolliseksi oppikirjaksi kuin kaikille monikielisyydestä
kiinnostuneille.

Kirjaa voikin pitää eräänlaisena sisarteoksena Kalliokosken yhdessä
aiemmin Markku Haakanan kanssa toimittamalle, samoin luentosarjaan
perustuneelle, Referointi ja moniäänisyys (2005) -teokselle.
Molemmissa teoksen rakenne ja laajuus on samankaltainen samoin kuin
osa kirjoittajistakin ja myös aiheista voi löytää vähintäänkin
metodologista yhtäläisyyttä.

Kielet kohtaavat -teoksen kaksitoista artikkelia on jaettu neljään
pääteemaan siten, että jokainen teema muodostuu kolmesta
artikkelista. Jaottelu tuntuu pakotetulta eikä artikkelien välillä
ole nähtävissä kovinkaan selkeää eroa teemasta toiseen siirryttäessä.
Ongelmaksi muodostuu valitettavasti artikkelien varsin vaihteleva
taso, kuten niin monessa muussakin suomalaisessa
artikkelikokoelmassa. Kirjaa lukiessa syntyy kuva, ettei teoksen
tarkoitus ole avautunut kirjoittajille aina aivan samoin: Osa
artikkeleista on laadittu soveltuviksi vasta-alkajalle toisten
vaatiessa vähintäänkin kielitieteen alkeiden hallintaa. Toisaalta
ongelmaksi muodostuu artikkelikokoelman kannalta verraten erikoinen
ratkaisu, jossa kaikki artikkelit eivät toimi itsenäisinä vaan ne
viittaavat kokoelmassa aiemmin esiteltyihin käsitteisiin ikään kuin
artikkelikokoelma olisi yksi yhtenäinen monografia. Viittaus
sinällään ei olisi ongelma, mutta monesti käsitteiden kohdalla ei
lukijalle kerrota missä kokoelman aikaisemmassa artikkelissa mikin
käsite on esitelty.

Koska kokoelman punaisena lankana toimii ajatus koodinvaihdosta ja
kielten kanssakäymisestä, pyrkii Jyrki Kalliokoski
johdantoartikkelissa vastaamaan kysymykseen siitä mitä
koodinvaihdolla ja kielikontakteilla tarkoitetaan. Yksikielisyys,
joka Kalliokosken mukaan on vallinnut kielitieteessä pitkään, on
korvattava monikielisyydellä. Kielten välisiä lainasanoja,
käännöslainoja tai morfosyntaktista lainautumista ei tulisi nähdä
ongelmallisina, vaan niissä pitäisi nähdä monikielisyyden tarjoama
merkitysten rikkaus. Jos kielikontaktien tutkimus toimiikin teoksen
tutkimuksellisena lähtökohtana, voi kokoelmalla nähdä myös
ideologisen lähtökohdan - monien kielten osasista rakentuvan
monikielisyyden arvostamisen normatiivisen yksikielisyyden sijaan.

Kieliopista ja kontaktista

Ensimmäinen kirjan neljästä pääteemasta keskittyy kielikontaktien
vaikutukseen kielen hitaimmin muuttuvaan osaan - kielioppiin.
Tarkastelun aloittaa Magdolna Kovácsin artikkeli Koodinvaihto ja
kielioppi, jossa hän lähestyy mm. australiansuomen avulla
koodinvaihtoa. Kovácsin artikkeli esittelee ansiokkaasti
tutkimuskentän perussanastoa ja -teorioita, joita valotetaan
kattavasti esimerkein. Esimerkit ovat peräisin Kovácsin jo
väitöskirjassaan käyttämästä aineistosta. Artikkelin ensimmäiset
sivut tarjoavat lyhyet määritelmät käsitteille, joihin koko myöhempi
kokoelma nojaa: koodinvaihto, matriisikieli, vieraskielinen aines,
koodinvaihdon tyypit ja rajoitukset jne. Mikäli aihe ei ennestään ole
lukijalle tuttu, tulevat nämä sivut tutuksi lukemisen edetessä, sillä
niihin on palattava kerta toisensa jälkeen muidenkin artikkelien
kohdalla. Itsenäisenä artikkelina ja toisenlaisessa teoksessa
Kovácsin kirjoitus olisi kelpo alustus aiheeseen, mutta mikäli kirjan
tarkoituksena on toimia oppikirjana voisi rahtunen redundanssia olla
paikallaan pahimmassa käsiteryöpyssä.

Kovácsin artikkeli tuo runsaslukuisten esimerkkien avulla lukijan
eteen kielen hiljalleen etenevän rakenteellisen muutoksen
tilanteessa, jossa kaksi kieltä kohtaavat. Kovácsin tarkastelema
tilanteessa kommunikaation osapuolet käyttävät pääsääntöisesti vain
yhtä kieltä, johon lainautuu sanoja ja rakenteita toisesta,
upotetuksi kieleksi kutsutusta kielestä. Hän tuo esiin aikaisemmassa
tutkimuksessa esiteltyjä malleja rakenteellisesta muutoksesta ja
esittää tästä yhteydessä myös omansa (s. 39). Esimerkkien avulla
käydään läpi koko Kovácsin mallin mukainen kielen muutos sanojen
lainautumisesta pitkiin upotetun kielen saarekkeisiin matriisikielen
sisällä ja lopulta kysymykseen siitä päättyykö koodinvaihto vai onko
seurauksena kielestä luopuminen vai sen pidginisaatio tai
kreolisaatio. Kovács ei varsinaisesti pohdi itse muutosta,
koodinvaihdon tehtäviä eikä niiden käytön kontekstia, mikä voi osin
johtua artikkelikokoelman luonteesta. Näiden aineistosta kumpuavien
kysymysten pohdinta jää loppusanoihin, mitä voi pitää valitettavana.
Kuitenkin kun ottaa huomioon artikkelin tarkoituksen, jonka oletan
olevan aiheeseen perehdyttäminen, on ymmärrettävää, että keskeisen
roolin artikkelista vievät perusteet ja aikaisempi tutkimus.

Kokoelman toinen artikkeli jatkaa osaltaan kielen muutoksen
tarkastelua, siitä mihin Kovácsin artikkeli sen päättää. Angela
Bartensin artikkeli Kreolikielistä käsittelee nimensä mukaisesti
kreolikieliä, niiden määrittelyä ja syntyä. Samoin kuin Kovácsilla,
myös Bartensin artikkelissa esitellään lukijalle suuri joukko uusia
käsitteitä varsin lyhyin määritelmin. Tämä ei kuitenkaan ole
artikkelin varsinainen ongelma, vaan se on toisaalla. Ensimmäinen
ongelma on esimerkkien verrattain lyhyt pituus ja epäselvyys. Hyvänä
huonona esimerkkinä toimii sivuilla 66 ja 67 sijaitsevat esimerkit ja
niihin viittaava alaviite. Bartens toteaa 1. persoonan
persoonapronominen olevan San Andrésin kreolissa joko ai, a tai mi
puhujasta ja puhetilanteesta riippuen. Tätä seuraa esimerkki (s. 67),
jonka edellä puhutaan possessiivisuuden ilmaisemisesta mainitussa
kreolikielessä, johon voidaan käyttää joko sanojen järjestystä tai
analyyttista rakennetta erotuksena synteettisestä rakenteesta (ks.
analyyttisen ja synteettisen erosta esim. Polikarpov (1997)), joka
esiintyy kielessä josta suurin osa kreolin sanastosta on peräisin.
Esimerkistä en ainakaan itse kyennyt päättelemään onko mi nyt 1.
persoonan persoonapronomini vai possessiivipronomini: mi muma hous
vrt. my mother's house. Mikäli analyyttisessä tavassa kieleen
lisätään sanoja morfeemien kustannuksella voisi kuvitella, että
esimerkissä mi on persoonapronomini, mutta kosken San Andrésin
kreolia taida en voi sitä mistään esimerkin nojalla selvittää.
Lisäämällä esimerkkiin jokaisen sanan kieliopillisen funktion olisi
tästäkin epäselvyydestä päästy ja tilaa olisi kulunut noin yksi rivi
enemmän.

Muutoin kuin esimerkkien osalta Bartensin esitys on luonteva ja
selkeä. Jos jostain tohtii huomauttaa, niin melko pitkästä ja aiheen
kannalta epäolennaisesta kreolikielten historia -kappaleesta.
Historialla on toki suuri merkitys kielen muutoksen suunnassa ja
syissä, mutta Bartensin kirjoituksen kannalta kyse on vain puhtaasti
epäolennaisesta. Tiedolla, että portugalilaiset saapuivat 1483
Kongo-joen suulle en voi päätellä paljoakaan kreolikielistä.
Artikkelin varsinaisen ytimen muodostavat siten aiemman tutkimuksen
esittely sekä kreoli-käsitteen määrittely. Nämä pohdinnat tarjoavat
lukijalle paljon mielenkiintoista purtavaa. Samoin kuin Kovácsilla,
varsinainen pohdinta kreolikielten merkityksestä puhujilleen jää
loppusanojen varaan. Esiin nousee kielen merkitys voimakkaana
identiteetin luojana sekä sosiaalisena tekijänä. Artikkelin viimeinen
kappale onkin oivallinen loppuhuipennus. Se saa asiasta vähääkään
kiinnostuneen etsimään käsiinsä osan lähdeluettelon mainitsemasta
kirjallisuudesta, ja tutkimaan miten vaikkapa mainittu puhujien
negatiivinen kuva omasta kielestään heihin vaikuttaa.

Kolmas ja samalla viimeinen koodinvaihdon vaikutusta kielioppiin
luotaava artikkeli on Jouko Lindstedtin kirjoittama Balkanin
kieliliitto. Lindstedtin artikkeli eroaa kahdesta edellisestä
selvästi oppikirjamaisemmalla otteellaan. Uusia käsitteitä esitellään
harvakseltaan ja niiden määritelmät toistuvat useita kertoja
artikkelin aikana. Toisaalta, tai ehkä juuri oppikirjamaisuudesta
johtuen, artikkelin rakenne on verraten luettelomainen, koska
Lindstedt haluaa esitellä selväsanaisesti kieliliiton kielille
tyypillisiä piirteitä rajallisessa tilassa. Näin jokaiselle
balkanismin tunnusmerkille varataan tilaa vain muutama rivi.
Oppikirjamaista kuvaa rikkoo ainoastaan lähdekirjallisuuden vähyys.
Syyksi tähän Lindstedt mainitsee perusteosten vähäisyyden
englanniksi. Viime vuosina on kuitenkin julkaistu Balkanin
kieliliitosta kirjoja myös englanniksi, jotka käsittelevät varsin
samoja piirteitä kuin Lindstedt artikkelissaan (ks. esim. Tomic, Olga
2006, Rivero, María Luisa ja Angela Ralli (toim.) 2001 sekä Kalluli,
Dalina ja Liliane Tasmowski (toim.) 2008). Lindstedtin artikkeli
tarjoaa, yhtä kaikki, verrattoman lähtökohdan Balkanin kieliliittoon,
ilmiön synnyn mahdollisiin syihin sekä niihin ongelmiin, jotka
liittyvät kielten muutoksen tutkimukseen. Oppikirjamaisuutensa
ansiosta se soveltuu mainiosti myös niille, jotka aikaisemmin eivät
ole tutustuneet kielikontaktien tutkimukseen: erikoisemmat käsitteet
selvennetään perusteellisesti parafraasilla ja keskeisille
käsitteille on uhrattu riittävästi tilaa. Näin Lindstedt onnistuu
luomaan käsittelemästään aiheesta selkeän kuvan, joka toimii hyvänä
lähtökohtana mikäli aihepiiri kiinnostaa.

Variaatiota koodinvaihdolla

Irina Kauhasen artikkeli Diglossia ja koodinvaihto arabian kielessä
aloittaa toisen pääteeman käsittelyn. Kuten artikkelin nimestä käy jo
ilmi, ei siirtymä ole järin suuri ensimmäisen teeman koodinvaihtoa ja
kielioppia tarkastelleeseen näkökulmaan: tarkastelun keskiössä on
edelleenkin koodinvaihto ja monikielisyys sekä niiden vaikutus
kieliin ja kielioppiin. Keskeiseksi erottavaksi tekijäksi aiempaan
pääteemaan nousee diglossian käsite. Kauhanen tukeutuu artikkelissaan
varsin  pitkälti Charles A. Fergusonin alkuperäiseen määritelmään
käsitteestä, vaikka hän lisääkin mahdollisuuden arvostetumpien (H) ja
arkisten (L) kielenkäyttöjen sekoittumiseen Fergusonin määritelmästä
poiketen. Toki Ferguson itsekin on tehnyt lisäyksiä, jotka olisivat
ansainneet tulla mainituiksi, koska ne ovat varsin samansuuntaisia
kuin Kauhasen tekemät (ks. esim. Ferguson (1991)). Itse olisin
lisäksi kaivannut selvempää huomautusta siitä, että diglossia on
nimenomaan sitä puhuvan yhteisön ominaisuus, ei kielen. Artikkelissa
toistuvan käsitteen 'diglossinen yhteisö' kun voi tulkita myös
tarkoittavan 'yhteisö, jonka kieli on diglossinen' ellei ennestään
tunne käsitettä.

Tutkimuksen tarkoituksena Kauhasella onkin tarkentaa kuvaa
diglossiasta käyttämällä apuna variaatio- ja koodinvaihtotutkimusta.
Ongelmaksi muodostuu, ettei variaatiotutkimusta määritellä missään
vaiheessa, mitä voi pitää verrattain suurena puutteena ottaen
huomioon kirjan oletettu oppikirjaluonne. Ansioituneimmillaan
Kauhasen artikkeli on tuodessaan esiin arabian kielen määrittelemisen
vaikeuden, suuren eron koulussa opetettavan kielen ja puhekielen
välillä ja pyrkiessään tarjoamaan tälle selitystä kielikontakteja
tutkimalla.

Artikkeli ei kuitenkaan pääse missään vaiheessa itse
peruskysymykseensä, vaan jää ikään kuin puolitiehen. Kauhasen
havainto, että normatiivinen standardiarabia ei toimi pohjana
ääntämyksen arvostukselle on sinällään kiinnostava, muttei järin
uusi. Mielestäni myöskään esiteltyä tutkimusmetodia ei hyödynnetä
tutkimuksessa. Tulosten valossa pitäytyminen koodinvaihto- ja
variaatiotutkimuksen metodissa vaikuttaa tarpeettomalta. Kauhanen
huomauttaa, ettei 'labovilainen metodologia' (s. 107) sovellu arabian
ääntämyksen tutkimukseen. Vaikkei hän selvennäkään mitä artikkelissa
labovilaisella metodologialla tarkoitetaan, olisi joko omaa
metodologiaa tullut selventää tai vaihtoehtoisesti määritellä
tarkasti mitä osaa labovilaisesta metodologiasta hän kritikoi.
Ainakin itselleni ensimmäisenä nousi mieleen William Labovin jo
vuonna 1962 toteuttama tutkimus New Yorkin tavarataloissa (tutkimus
löytyy myös netistä, ks. muut viitatut teokset), jonka tulos on
varsin samansuuntainen Kauhasen artikkelissaan mainitseman
tutkimustuloksen kanssa.

Variaatiotutkimuksen pääteeman alla toisena artikkelina on Hanna
Lappalaisen teksti Koodinvaihto ja sen funktiot suomenkielisissä
keskusteluissa. Tutkimus tarkastelee pääkaupunkiseudun nuorten
puheessa esiintyvää koodinvaihtoa. Materiaalina toimii yksi,
kuudentoista nuoren muodostama yhteisö, johon myös Lappalainen itse
kertoo kuuluvansa. Mielestäni tällainen moninkertainen
subjektiivisuus on melko ongelmallinen, erityisesti pyrittäessä
löytämään kulloisenkin koodinvaihdon merkitys, joka Lappalaisen
tutkimuksessa perustuu kvalitatiiviseen analyysiin. Lappalaisen
tarkastelun metodina toimii Kauhasen tavoin variaatiotutkimus sekä
tämän lisäksi keskusteluanalyysi. Valituista metodologisista
apuvälineistä muodostuu kiinnostava yhdistelmä staattisuutta ja
dynaamisuutta. Tutkimusmenetelmät ovat kuitenkin monella tapaa
toistensa elimellisiä osia, onhan Lappalaisen esiinnostama konteksti
aina sosiaalisesti rakentunut aivan samoin kuin variaatiotutkimuksen
sosiaaliset taustamuuttujatkin. Voin pitää rooliani keskustelussa
joko tiettynä keskustelun kontekstina tai voin vaihtoehtoisesti
määrittää itselleni sosiaalisen roolin, jota käytän tietyssä
sosiaalisessa tilanteessa. Molemmat ovat samoin muuttuvia ja niiden
lukumäärää voidaan pitää rajallisena. Rooli vaikkapa työnjohtajana
tai opettajana on paikallisesti relevantti, kuten Lappalainen
huomauttaa, samoin näihin rooleihin liittyvät puhunnokset.

Lappalaisen artikkelin rakenne on oivallinen. Ensin lyhyehkö alustus
aiheeseen, jota seuraa tutkimusmateriaalin esittely ja ensimmäinen
esimerkki, esimerkin analyysi ja niin edelleen. Näin Lappalainen tuo
esiin pikku hiljaa tutkimuksensa keskeisen sisällön: suomenkielisen
keskustelun yleiset koodinvaihdon funktiot. Tällaisia funktiota on
Lappalaisen mukaan neljä ja ne toimivat merkkeinä siirryttäessä
toiminnasta, topiikista (aiheesta), roolista tai moodista (puhumisen
tavasta) toiseen. Sama keskustelu voi sisältää useita näistä
funktioista samanaikaisesti. Funktiot esitellään kuitenkin
surkuteltavan epäselvästi. Kun toiminnasta toiseen siirtyvän funktion
esittelyssä todetaan siirtymän pohjaavan monesti puhujan roolin
vaihtumiseen, voi kysyä mitä virkaa on roolista ja moodista
siirtymiseen käytetyille funktiolle, kun ne aivan yhtä hyvin
voitaisiin kuvata käyttämällä toiminnasta toiseen siirtymistä mikäli
roolin käsitettä laajennettaisiin. Siksi ainakin itse suhtauduin
hieman epäilevästi tarjottuun luokitteluun, koska se ei ainakaan
artikkelin nojalla millään muotoa helpota erilaisten
koodinvaihtojaksojen merkityksen analyysia. Muutoin artikkeli on
kelpo luettavaa ja oppikirjatarkoitukseen riittävän selkeä muutamia
puuttuvia käsitteiden määritelmiä lukuun ottamatta (esim. 'kasvojen
menettäminen', jolla viitattaneen Brownin ja Levisonin
face-threatening act -käsitteeseen).

Kielensisäisen moniäänisyyden tarkastelun jälkeen,
variaatio-pääteeman kolmas ja viimeinen artikkeli tutkii
maahanmuuttajien monikielisyyttä. Heini Lehtosen artikkeli
Maahanmuuttajataustaisten helsinkiläisnuorten monikielisyyden
ilmiöitä pureutuu monietnistymisen mukanaan tuomiin uusiin
kielimuotoihin. Eli Lehtosen sanoin siihen, 'miten nuoret käyttävät
[- -] monikielisyyttä ilmaisunsa resurssina ja kielellisen
identiteettinsä rakentamisessa'. (s. 161) Siinä missä Kauhasen
artikkeli käytti variaatiotutkimuksen ohella diglossiaa ja
Lappalaisen artikkeli keskusteluanalyysia turvautuu Lehtonen
vuorovaikutuksen tutkimukseen puhujien näkökulmasta. Lehtonen
mainitsee tutkimuksensa esikuviksi englantilaisen Ben Ramptonin sekä
tanskalaisen Pia Quistin ja vertaa tutkimuksessaan monissa kohdin
helsinkiläisnuorten kieltä pohjoisenglannin nuorten kieleen.
Tutkimusaineistona Lehtosella on yhden monietnisen koulun arki, jota
hän on seurannut vuonna 2002. Se ei siten valota viimeisimpiä
kehityskulkuja nopeasti muuttuvassa nuorisokielessä. Lehtosen
tarkoitus onkin ensisijaisesti tuoda osaksi suomenkielistä
keskustelua erityisesti Ramptonin tutkimuksessa esiinnousseita
teemoja, kuten kielenylitys, crossing.

Runsaiden esimerkkien avulla Lehtonen esittelee tutkimusaineistostaan
nuorten monikielisyyden vaikutuksen erilaisia ilmiöitä, jotka
valottavat selkeästi monikielisyyden syitä samalla kuitenkin
korostaen sitä valintana, ei puutteena. Tätä eräänlaista dogmaattista
idealismia voikin pitää Lehtosen artikkelin heikkoutena: se pyrkii
osoittamaan tutkijan hypoteesin monikielisyyden kieltä rikastavasta
vaikutuksesta oikeaksi jo ennakolta ilman, että se suuremmin
vaivautuu kriittisesti analysoimaan aineistoa. Osa esimerkeistä
sisältää jaksoja, jotka eivät vastaa mitään erottumisen tarvetta
eivätkä varmaankaan ole lainaa monikielisestä ympäristöstä. Myös nämä
jaksot olisivat ansainneet oman analyysinsa. Artikkeli olisi kaivannut
aineistoa, joka osoittaisi maahanmuuttajataustaisten nuorten
menestymisen myös normatiivista kielenkäyttöä testaavissa kokeissa.
Nyt tällaisena todistusaineistona toimii ainoastaan sivumennen
todettu huomautus rinkebynruotsin asemasta Ruotsissa, ja sen puhujien
hyvästä normatiivisen ruotsin kielen taidosta. Tästä ei vain
valitettavasti voi johtaa mitään Suomen tilanteesta. Ehkä siksi myös
sosiaalisten rakenteiden tarkastelu tai vähintäänkin sen tarve olisi
tullut tuoda esiin, esimerkiksi puhumalla maahanmuuttajien suomen
kielen opetuksen tasosta.

Kielten historialliset kontaktit

Kolmannessa pääteemassa tarkastelu siirtyy aikaisempien teemojen
pääosin 2000-luvun kielitilanteen tarkastelusta kielikontaktien
historiaan. Ensimmäinen teeman kolmesta artikkelista, Arja Nurmen
kirjoittama Kielikontaktien vaikutus englannin kieleen, tutkii
englantia sen historiasta käsin. Artikkeli pyrkii valottamaan niitä
moninaisia reittejä joiden kautta erityisesti sanastoa on lainautunut
englannin kieleen. Aineistonaan artikkeli käyttää Helsinki-korpusta,
joka koostuu englanninkielisistä teksteistä lähes tuhannen vuoden
ajanjaksolta. Nurmen valitsema tapa jäsentää lainautuminen on
kronologinen, joka on helposti ymmärrettävä ja soveltuu siten
mainiosti oppikirjaan. Koodinvaihtoa artikkeli enemmänkin sivuaa kuin
käsittelee. Vaikka Nurmi kutsuukin löytämiään sanastollisia lainoja
koodinvaihdoiksi (ks. esim. s. 193), hän auliisti myöntää määritelmän
ongelmallisuuden. Ei voida sanoa milloin on kyse lainautumisesta,
milloin koodinvaihdosta. Osin syinä tähän ovat niin säilyneen
aineiston satunnaisuus kuin puhutun kielen aineistojen puutekin.
Vaikka Nurmi lupaa selvittää artikkelissaan nimenomaan tämän
rajanvedon ongelmaa, ei artikkelin loppuun mennessä kuva paljoa
selkene.

Muutoin Nurmen artikkeli on kokoelman vahvinta antia - se pysyttelee
tiukasti aiheessaan: muiden kielten vaikutuksessa englannin kieleen.
Valittu tarkastelutapa on selkeä ja helposti lähestyttävä, ja teksti
soljuu nautittavasti. Esimerkkejä on tarjolla riittävästi ja ne
selkeyttävät esitystä kuten hyvien esimerkkien on tarkoituskin. Kun
tähän kaikkeen liittää oppikirjaan mainiosti soveltuvan napakan ja
ainakin omasta mielestäni hyvin valitun lähdeluettelon, on helppo
suositella Nurmen artikkelia nopeana katsauksena aiheeseen kaikille
ja kelpo ensiaskeleena niille, jotka haluavat päästä alkuun englannin
kielen historian tutkimisessa.

Historiallisia kielikontakteja Suomessa ja eritoten suomen vaikutusta
suomenruotsiin tutkii pääteeman toinen artikkeli, Mirja Saaren Kielten
kohtaaminen autonomian ajan Suomessa. Tutkimusaineistona Saarella on
kolmen suomenruotsalaisen opettajattaren kirjeenvaihto 1800-luvun
lopusta ja 1900-luvun taitteessa. Tarkoituksena tutkimuksella on
Saaren omien sanojen mukaan 'käsitellä suomen ja ruotsin kielen
kohtaamisia autonomian aikana' (s. 212), mutta tähän tarkasteluun
päästään itse asiassa vasta artikkelin puolivälissä. Tätä ennen Saari
käy läpi mm. fennomanian heräämistä ja suomalaista 1800-luvun
kielikeskustelua, jotka sinällään ovat kiinnostavia ilmiöitä,
mutteivat itse asiassa toimi edes kunnollisena taustamateriaalina
kirjeenvaihdon analyysille.

Saari tuo kirjeistä löytämiensä esimerkkien avulla esiin käytännössä
katsoen kaikki aiempien artikkelien tunnistamat koodinvaihdon
käyttötarkoitukset. Esimerkkejä onkin verraten paljon ja ne vievät
suurimman osan artikkelin loppupuoliskosta, jossa suomen ja ruotsin
kielikontaktia varsinaisesti käsitellään. Osittain tämä on harmi,
sillä nykyisellään artikkeli on enemmänkin lista esimerkkejä kuin
varsinainen tutkimuksen tulos. On toki hauskaa lukea miten erilaisia
ilmaisuja kirjeissä esiintyy, mutta se tyydyttää ehkä enemmänkin
sosiaalisen voyeurismin tarvetta kuin tieteellisiä tarkoitusperiä.
Lisäksi artikkelin loppupuolella mukaan otetaan esimerkkejä
nykynuorten kielenkäytöstä osoittamaan osan ilmiöistä esiintyvän myös
nykypäivänä. Tämä tuntuu lukijasta kuitenkin enemmän aiheesta
harhaantumiselta kuin kiinnostavalta havainnolta. Mikäli artikkelin
tarkoitus olisi käsitellä koodinvaihtostrategioiden elinkaarta, toki,
mutta kielten kohtaamisesta autonomian ajan Suomessa se ei kerro
mitään. Vaikka Saaren esimerkkejä voikin kritikoida, on niissä paljon
hyvääkin: Ne ovat riittävän pitkiä ja monipuolisia. Näin kuvaillut
koodinvaihtosaarekkeet eivät jää irtonaisiksi, kuten vaikkapa osassa
Kovácsin esimerkeistä.

Kolmannen pääteeman viimeinen artikkeli siirtyy Suomenlahden yli
Viron puolelle. Se tutkii suomen kielen vaikutusta viron kieleen, ja
niitä kausia jolloin tällaista lainautumista on tapahtunut. Riho
Grünthalin artikkeli Suomen kielen vaikutus viron kieleen ruotii
ilmiötä käyttäen apunaan virolaisten päivälehtien kirjoittelua sekä
niihin liittyvää, Internetissä tapahtuvaa kommentointia.
Tutkimusaineistoa ja sen laajuutta analysoidaan tarkasti ja sitä
käytetään oivallisesti rytmittämään artikkelia. Muutoinkin Grünthalin
kirjoituksen rakenne on mainio: Ensin käydään läpi lainautumisen syyt,
sen erilaiset vaiheet sekä teoreettinen viitekehys, josta kirjoittaja
haluaa aihettaan tarkastella. Näiden jälkeen seuraa esiinnostettujen
teemojen selkeyttäminen ja kuvailu esimerkkien avulla. Myös
rajaukseltaan aihe on artikkelin mittoihin mahtuva ja Grünthalin
päätös keskittyä yksinomaan leksikaalisiin lainoihin on onnistunut.

Artikkelissa on toki myös huonot puolensa, jotka ovat pitkälti samoja
kuin muutamassa aiemmassa artikkelissa. Koska kokoelma on kuten jo
liiankin usein olen toistanut tarkoitettu oppikirjaksi, tulisi
artikkelien olla mahdollisimman ymmärrettäviä verraten vähäiselläkin
edeltävällä tiedolla. Grünthalin artikkeli ei sitä ole. Se edellyttää
monin paikoin kokoelman edeltäviin artikkeleihin tutustumista, jotta
käsitteet ja teoriat, joita Grünthal käyttää olisivat ymmärrettäviä.
Onko vika sitten artikkelin vai kokoelman, on lopultakin makuasia.
Joka tapauksessa lauseet kuten '[v]aikka koodinvaihto ja siirtyminen
matriisikielestä (tässä tapauksessa virosta) upotettuun kieleen
(tässä tapauksessa suomeen)...' (s. 232) eivät aukea lukijalle
pelkkien sulkeissa olevien määritelmien pohjalta. Lopultakin, mitä
matriisikielellä tai upotetulla kielellä tarkoitetaan, pitää etsiä
artikkelikokoelmasta toisaalta. Kun vielä kirjan hakemistokaan ei
suuremmin auta (upotettua kieltä ei ole listassa lainkaan ja
matriisikielen määritelmä ei löydy sivuilta joihin hakemisto
osoittaa) on lukijan selattava läpi koko kokoelma selvittääkseen mitä
ko. käsitteillä tarkoitetaan, jos ne edes käsitteiksi tunnistaa.

Koodinvaihto ja historia (taas)

Neljäs pääteema on sanalla sanoen kummallinen. Se alkaa artikkelilla,
joka käsittelee historiallisia kielikontakteja (ks. edellinen
pääteema), jatkaa toisella artikkelilla, jossa käsitellään
historiallisia koodinvaihtoja (ks. edellinen pääteema) ja lopettaa
artikkelilla jossa pohditaan monikielisyyden merkitystä kielen
oppimisen näkökulmasta. Osin tuntuukin, että jaottelu on tehty ennen
kuin varsinaiset artikkelit on saatu nähtäväksi, ja että jaottelu
perustuu johonkin, joka on luentosarjassa ollut huomattavasti
selvempää kuin se on kirjallisessa muodossa. No, yhtä kaikki,
takaisin neljänteen pääteemaan, jonka nimi kirjassa on Kirjoitus,
koodinvaihto ja kielitaito.

Pääteeman aloittaa kirjoitus antiikin kielikontakteista. Martti
Leiwon artikkeli Kielikontaktit antiikissa valottaa kielellisten
kohtaamisten vaikutuksia antiikin ajan suuriin eurooppalaisiin
kieliin: latinaan ja kreikkaan. Aineistona on joukko kirjoituksia
antiikin ajalta, joista pääasiallisesti tarkastellaan venusialaisia
hautakirjoituksia n. 300-600 jaa., joissa sekoittuvat latina ja
kreikka.

Näitä kirjoituksia tarkasteleva, artikkelin lopussa oleva kappale,
yhdessä kontaktipiirteiden luokittelun kanssa ovat kelpo luettavaa. 
Muutoin artikkelia vaivaa sekavuus, kun tavoitteena näyttää olleen
kattaa laaja aihe verraten lyhyessä artikkelissa. Tästä seuraa ehkä
liikaakin yleistyksiä, jotka olisivat kaivanneet tuekseen edes
jonkinasteisia todisteita. Esimerkiksi Leiwo kirjoittaa
artikkelissaan kreikan ja latinan puhujien olleen tietoisia toisen
kielen ilmaisukeinoista seuraavasti: '[t]eksteissä olevat piirteet on
analysoitava niin, että ollaan tiukasti selvillä kunkin tekstin
funktiosta, sen genrestä sekä siitä sosiaalisesta ja poliittisesta
kontekstista, jossa se on kirjoitettu'. (s. 270) Tälle toteamukselle
hän ei valitettavasti tarjoa edes lähdeviitettä, jonka kautta
aiheeseen voisi perehtyä lähemmin. Toteamus tuntuu varsin rohkealta
ottaen huomioon, etteivät edes suomalaiset puhuessaan suomalaisille
välttämättä osaa sanoa suuriakaan lauseen sosio-poliittisesta
kontekstista.

Leiwon artikkeli olisi toiminut paremmin, mikäli se olisi keskittynyt
vain pääaineistoonsa, venusialaisiin hautakirjoituksiin. Tällöin
aihetta oltaisiin voitu syventää ja analysoida lähemmin
pintaraapaisun sijaan. Artikkelista jääkin harmillisen pinnallinen
kuva kielikontakteista, ja  pääasialliseksi ansioksi aiheeseen
perehtyvälle lukijalle jää mainio lähdeluettelo.

Päivi Pahtan artikkeli Tuhat vuotta koodinvaihtoa englantilaisissa
teksteissä pohjaa samaan aineistoon kuin edellä käsitelty Mirja
Saaren artikkeli, toisin sanoen Helsinki-korpukseen. Saaren
artikkelin keskittyessä lainattuihin sanoihin pohtii Pahta enemmänkin
koodinvaihtokäytänteitä sekä niiden tarkoitusta. Tarkastelussaan Pahta
käyttää variaatioanalyysia, joka on monen muunkin kokoelman artikkelin
metodologisena lähtökohtana. Tarkoituksena on nostaa korpuksesta esiin
kvantitatiivisia muutoksia, joita pyritään koodinvaihtotutkimuksen
avulla analysoimaan laadullisesti. Vahvimmillaan artikkeli on
kvantitatiivisen analyysin parissa, mutta siirryttäessä
kvalitatiiviseen analyysiin oiotaan hieman liikaa mutkia. Analyysi
näyttäytyy suoraviivaisena toimintana, jossa käsitteet ovat
absoluuttisia. Puhe kontekstista tuntuu pelkistyvän puhtaan
kielelliseksi analyysiksi, jossa vaikkapa sosiaalinen tai
historiallinen viitekehys ei saa suurtakaan huomioita.

Pahtan artikkelissa, samoin kuin muutamassa muussakin kokoelman
artikkelissa, kontekstiin suhtaudutaan varsin itsestäänselvänä ja
helposti määriteltävänä käsitteenä. Verrattuna vaikkapa Teun A. van
Dijkin (2008 ja 2009) kontekstiteoriaan tuntuu kuin puheena olisi
kokonaan toinen käsite. Siinä missä van Dijkilla konteksti rakentuu
monimutkaisena kognitiivis-sosiaalisena ilmiönä, sivuutetaan
kontekstin ongelma Pahtan artikkelissa toteamalla, että
'[konteksti]vihjeet voidaan usein myös tulkita monella tavalla'. (s.
298) Tämän lisäksi myös kontekstia rakennetaan samankaltaisten
yleistyksien varaan. Esimerkkinä tällaisesta yleistyksestä toiminee
Pahtan väite, jonka mukaan kreikan lisääntyminen englanninkielisissä
teksteissä 1500-luvulta lähtien selittyy antiikin kreikankielisten
tekstien saatavuudella. Väitteen pohjaa nakertaa kuitenkin vaikkapa
Dimitri Gutasin (2006) huomio 1100-luvulla tapahtuneesta arabiasta
latinaan kääntämisestä. Tällöin tarjolla olisi ollut monien antiikin
kreikkalaisten teosten alkuperäinenkin versio, mutta käännös tehtiin
siitä huolimatta jopa kolme kertaa useammin arabiasta käsin. Syinä
tähän Gutas pitää ennen kaikkea arvostusta, jota arabia tuolloin
nautti ei niinkään kreikankielisten tekstien puutetta: '[- -] indeed
the politics of the choice, Greek or Arabic, appears to have been
very important in the formation of popular and scholarly ideologies
in the Middle Ages from the 12th century onwards'. (Gutas 2006, 14).
Kun renessanssi Euroopassa sitten alkoi, muuttui arvostus
oleellisesti, jolloin myös kiinnostus kreikankielisiä tekstejä
kohtaan virisi uudestaan. Siten kreikkalaisten lainojen ilmaantumisen
taustalla lienee muitakin syitä kuin Pahtan mainitsema saatavuus.

Kokoelman viimeinen artikkeli on johdannon tavoin Jyrki Kalliokosken
kirjoittama. Kalliokosken artikkeli Koodinvaihto ja kielitaito
tarkastelee monikielisyyttä ja sen seurauksena syntyviä
koodinvaihtotilanteita. Artikkelinsa aluksi Kalliokoski haluaa
määritellä uudelleen monikielisyyden, tai vähintäänkin nostaa siitä
esiin uusia piirteitä, ja vaatii huomion kiinnittämistä 'aitoon
monikielisyyteen'. Tällä hän tarkoittaa tilannetta, jossa useammalle
kielelle altistumista ei voi välttää: kieliä ei opita yksi kerrallaan
äidinkielen rinnalla vaan tilanne on usein huomattavasti monisyisempi.
Kalliokoski pyrkii osoittamaan, ettei kielen vaihtuminen ole aina
tulkittavissa heikon kielitaidon merkiksi. Artikkeli esittelee
selkeästi tavoitteensa ja keskeiset käsitteensä. Lisäksi
esimerkkeihin turvaudutaan säännöllisestä, joiden jälkeen monesti
kerrataan aiemmin selitettyä toisin sanoin.

Kalliokoski erittelee tällaisen monikielisen koodinvaihdon funktiota
virkistävällä tavalla. Vaikka lähestymistapa onkin monin paikoin
ideologisesti värittynyttä (korostetun positiivinen suhtautuminen
monikielisyyteen voimavarana), on se raikasta monesti turhan
ongelmakeskeisessä monikielisyyden tarkastelussa. Toki korostetun
myönteinen suhtautuminen johtaa varsin samanlaiseen kritiikin
puutteeseen kuin Heini Lehtosenkin artikkelissa. Joko tarkoituksella
tai tiedostamatta, artikkeli palauttaa mieliin myös monien
aikaisempien artikkelien esittelemiä käsitteitä, kuitenkin samoin
kuin Grünthal artikkelissaan, Kalliokoski ei vaivaudu määrittelemään
kaikkia aikaisemmissa kokoelman artikkeleissa esitettyjä käsitteitä.
Kuten Grünthalin osalta huomautin, tätä voi pitää artikkelin tai
kokoelman puutteena. Oppikirjamaista vaikutelmaa se ainakin rikkoo.

...ja lopuksi

Artikkelikokoelman loppuun päästyään on kummallinen olo. Toisaalta on
tyytyväinen siitä, että suomeksi kirjoitetaan kielestä kiinnostavasti,
toisaalta pettynyt koska kaiken olisi voinut tehdä vielä paremmin.
Kuten alussa huomautin, artikkeleja vaivaa suunnaton tasollinen
vaihtelu: osa artikkeleista on oivallisia osan jäädessä
parhaimmillaankin keskinkertaisiksi. Kuitenkin, enemmän kuin
artikkelien kirjoittajia tulisi soimata toimittajia ja kustantajaa.
Mikäli tarkoituksena on tehdä oppikirja, olisi ainakin omasta
mielestäni ensimmäinen lähtökohta valita yhteinen näkökulma ja aihe,
jota tullaan käsittelemään. Kielet kohtaavat -kokoelmasta ne
puuttuvat. Toiseksi, mikäli oppikirjan muotona on artikkelikokoelma,
tulisi kokoelman läpikulkeva teoreettinen viitekehys esitellä
erillisessä artikkelissa, jolloin kirjoittajat voisivat olettaa
tietyt käsitteet tunnetuiksi. Nyt osa kirjoittajista on näin
olettanut, toinen puoli taas ei. Jos puhtaan teoreettinen
johdantoartikkeli olisi liian työläs toteuttaa, olisi keskeiset
termit voinut määritellä erillisessä sanastossa, jossa samalla olisi
ollut viittaus tarkempaan määritelmään kokoelman sisällä. Näin
artikkelit olisivat voineet toimia aidosti itsenäisinä
kokonaisuuksina. Nyt lukijan ollessa kiinnostunut ainoastaan vaikkapa
kielten kohtaamisista autonomian ajan Suomessa on hänen luettava myös
artikkeli kreolikielistä saadakseen määritelmät häntä kiinnostavan
artikkelin käsitteille.

Lisäksi kirjassa on muutamia ainakin itseäni häiritseviä tyylillisiä
valintoja. Keskeisin näistä on jokaisen artikkelin lopussa oleva
pitkä lähdeluettelo. Koska monien artikkelien teoreettinen lähtökohta
on sama mainitaan osa kirjoista lähes jokaisessa lähdeluettelossa.
Yksi yhteinen, kirjan lopussa oleva lähdeluettelo olisi mielestäni
ollut toimivampi ratkaisu. Tällöin olisi lopussa voinut monien muiden
oppikirjojen tavoin olla erityinen lista suositeltavasta
peruslukemistosta. Tällainen lista peruslukemistosta on olemassa,
mikäli lukija päätyy vierailemaan kurssin kotisivuille, josta on
linkki peruslukemiston muodostavaan kirjalistaan. Kirjalista on
käytännössä yksi yhteen kirjan teoreettisen lähtökohdan kanssa.

Kokoelmaan on jäänyt myös muutamia kirjoitusvirheitä, mutta
kirjoitusvirheitä enemmän häiritsevät oudot puutteet. Esimerkiksi
kolmannen pääteeman alusta puuttuu välilehti, joka edeltää kaikkia
muita pääteemoja. Myös osaa tekstityylillisistä keinoista on käytetty
epäjohdonmukaisesti artikkelien välillä. Kirjan taitto muilta osin on
kuitenkin selkeä samoin kuin aikaisemmissakin Tietolipas-sarjan
kirjoissa.

Lopultakin, vaikka arvio saattaa vaikuttaa kovin negatiiviselta, on
kokoelmassa suuri joukko hyviä hetkiä, jotka ansaitsevat lukijansa.
Mikäli aihe vähääkään kiinnostaa, kannattaa käynti kirjastossa tai
kirjakaupassa. Kokoelma avaa mielenkiintoisia näkökulmia kielten
kohtaamisiin ja toimii hyvänä lähtökohtana aiheen syvällisemmälle
tarkastelulle runsaan lähdekirjallisuutensa ansiosta.

Lähteet:

Dijk, Teun A. van (2008) Discourse and Context. A Sociocognitive
Approach. Cambridge : 	Cambridge University Press.

- -	      (2009) Society and Discourse. How Social Contexts Influence
Text and Talk. 	Cambridge : Cambridge University Press.

Ferguson, Charles A. (1991) Epilogue: Diglossia Revisited. s. 49-67
teoksessa Elgiball, Alaa (toim.) Understanding Arabic: Essays in
Contemporary Linguistics 	in Honor of El-Said Badawi. Kairo :
American Univerisity in Cairo Press (tarkistettu 6. heinäkuuta 2009).

Gutas, Dimitri (2006) What was there in Arabic for the Latins to
Receive? s. 3-22 teoksessa Speer, Andreas ja Lydia Wegener (toim.)
Wissen über Grenzen : Arabisches 	Wissen und Lateinisches
Mittelalter. Berlin : De Gruyter.

Polikarpov, Anatoli (1997). Some Factors and Regularities of
Analytic/Synthetic Development of 	Language System (tarkistettu 6.
heinäkuuta 2009).

Muut viitatut teokset:

Haakana, Markku ja Jyrki Kalliokoski (toim.) (2005) Referointi ja
moniäänisyys. Helsinki : SKS.

Kalluli, Dalina ja Liliane Tasmowski (toim.) (2008) Clitic Doubling
in the Balkan Languages. 	Amsterdam : John Benjamins.

Labov, William (1972) Toinen luku The Social Stratification of (r) in
New York Department Stores (s. 43-69) teoksessa Sociolinguistic
Patterns. Philadelphia : University of Pennsylvania Press. Koko
toinen luku luettavissa myös Google Books -palvelun kautta
(tarkistettu 6. heinäkuuta 2009).

Rivero, María Luisa ja Angela Ralli (toim.) (2001) Comparative Syntax
of the Balkan Languages. 	Oxford : Oxford University Press.

Tomic, Olga (2006) Balkan Sprachbund Morpho-Syntactic Features.
Dordrecht : Springer.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/