[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Spektaakkeliyhteiskunnan sotaisa elokuvaeetos

Mon Tammi 19 12:24:58 EET 2009

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Pentti Stranius 
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Broggs, Carl; Pollard,Tom: Hollywoodin sotakone - Yhdysvaltain
militarismi ja populaarikulttuuri (The Hollywood War Machine - U.S.
Militarism And Popular Culture). Kääntänyt Stenman, Petri. Suomen
Rauhanpuolustajat & LIKE, 2007. 383 sivua.

Spektaakkeliyhteiskunnan sotaisa elokuvaeetos
---------------------------------------------------------

Amerikan imperiumi, USA:n hegemonia ja maailmanvalta pallollamme on
paitsi valloitussotien, myös kulttuuristen valloitusten tuote. Oma
villi länsi ja osin valtamerten takaiset mantereetkin on otettu
haltuun tai 'etupiiriin' myös taiteen keinoin - uhka- ja
viholliskuvat kesyttäen, myyttejä synnyttäen. Hollywood-estetiikassa
tämä valloituspolitiikka saa elokuvallisen ja usein myös
yltiöpatrioottisen ilmauksensa ja eetoksensa.

Muistan ajatelleeni ensimmäistä kertaa 'sodan kauneutta'
amerikkalaista Vietnam-klassikkoa katsoessani. Kun Francis Ford
Coppolan ohjaaman Ilmestyskirja. Nyt -elokuvan sankarit, Martin Sheen
ja kumppanit, rantautuvat Vietnamiin, heitä kiinnostaa taistelun
melskeessä ennen muuta myös surfailun mahdollisuus Mekong-joen
suistossa. Aaltojen korkeus, siis kalifornialainen tuttuus.
Partiomatka syvälle viidakkoon onkin sitten oudompi ja kammottavampi
kokemus - siinä mennään jokea pitkin suoraan pimeyden ytimeen, missä
odottaa sodan märkä ja verinen helvetti tai lopullinen hulluus Marlon
Brandon hikisessä hahmossa. Viimeistään tuossa vaiheessa olen valmis
liittämään Ilmestyskirjan kaikesta hollywoodilais-esteettisestä
liioittelusta huolimatta sodanvastaisten huippuelokuvien joukkoon.

Parivaljakko Carl Broggs ja Tom Pollard on kunnostautunut
aikaisemminkin analysoimalla sotaista amerikkalaista
populaarikulttuuria. Uutuusteos Hollywoodin sotakone on eräänlainen
yhteenveto, jonka stimuloi liikkeelle 11.9.2001. Kirjan alkujuoksutus
pitkästä johdannosta militaristisen amerikkalaisen arkipäivän
kuvaukseen puoltaa paikkansa: 125 sivua tarvitaan, jotta sotaelokuvan
genre saadaan limittymään saumattomasti yhteiskunnan pohjavireeseen ja
jotta sotaelokuvan lyhyt historia D.W.Griffithin Kansakunnan synnystä
alkaen tulisi näkyväksi.

Juuri alkuluku Militarismi amerikkalaisessa populaarikulttuurissa
sisältääkin yllättävän paljon ajateltavaa väkivallan olemuksesta.
Tulee väistämättä mieleen, että teksti olisi terapeuttisen
tarpeellista myös Jokelan ja Kauhajoen jälkeisen Suomen kasvattajille
ja poliitikoille - ja tietenkin niin nuoremmalle kuin vanhemmalle
elokuvaväelle. Broggs ja Pollard  palaavat tuon tuostakin Michael
Mooren palkittuun dokumenttiin Bowling for Columbine ja yhdistävät
koulumurhien ohella myös muut joukkoteurastukset, sarjamurhat ja
attentaatit aika suoraan maan väkivaltakulttuurin perintöön. Siitä
traditiosta ja väkivalta-aiheiden loputtomasta virrastahan
esimerkiksi Norman Denzinin määrittämä USA 'ensimmäisenä
elokuvallisena yhteiskuntana' on ammentanut suuren osan visuaalisen
kulttuurin rakennuspalikoistaan. Kun elokuvateollisuus, kuten
musiikki ja peliteollisuuskin, on kohdennettu pääosin nuorille
kuluttajille, joiden yhteiskuntanäkemys on vasta muotoutumassa, ei
ole lainkaan samantekevää millaisella kulttuurilla on hegemonia-asema
ja hiljainen hyväksyntä. Myös erilaiset ultrapatrioottiset järjestöt
kuten Kansallinen kivääriyhdistys (NRA) ja sen painostus- ja
väkivaltarooli USA:ssa - sekä 240 miljoonaa asetta (v. 2000)
yksityiskäytössä - tulevat käsitellyiksi nimenomaan ns.
'varjokansalaisyhteiskunnan' väkivaltaisina mutta aktiivisina
elementteinä (suomennoksessa tosin puhutaan erheellisesti
'Kansainvälisestä kivääriyhdistyksestä').

Jatkossa on perusteltua yhtyä siihen kirjoittajien näkemykseen, että
lännenelokuvien suhteellisen viattoman väkivaltakuvauksen ja samalla
Vietnam-'sotahäpeän' aika on tätä nykyä ohi. Myös pasifismi
valkokankaalla on auttamattomasti out. Hollywoodin
Pentagon-kytkyisessä militarismiviihteessä keskitytään uuden ajan
superyksilöiden, armeijan erikoisyksikköjen, usein myös journalistien
tai teknokraattien sankaritekoihin: 11.9. jälkeiseen
terroristijahtiin, salamurha- ja vakoiluhankkeisiin, 'demokratian
vientiin' Persianlahdelle jne. Amerikkalainen sotaelokuva, joka ei
saa Pentagonin hyväksyntää - ja ei siis ole patrioottinen hengeltään
- voi vain harvoin menestyä maailmanlaajuisilla filmimarkkinoilla.
Rambot ja Terminaattorit ovat tavallaan kaikessa
yksiulotteisuudessaan pohjustaneet sitä elokuvallista ilmapiiriä,
mitä 'puolidokumentaarinen' sota- ja väkivaltaviihde sitten hyödyntää
kymmenillä ja sadoilla televisiokanavilla ja valkokankaalla. Tässä
patrioottisessa väkivaltapyörrytyksessä tai -kierrätyksessä tuntuu
jotenkin groteskilta se pilkka, mikä aika ajoin kohdistuu sinänsä
naiviin, Venäjän neuvostokauden Suuri Isänmaallinen sota -genreen.
Aina kannattaisi katsoa peiliin&hellip;

Pentagonin ja siis Valkoisen talon ote Hollywoodiin on ollut viime
vuosikymmenet osin niin tiukka, että Washington pystyy manipuloimaan
ja palkkaamaan myös huippulahjakkaat elokuvantekijät suoraan
militarismin palvelukseen. Näin esimerkiksi Persianlahden
'aavikkosodan' tai Irakin miehityksen esillepano tiedotusvälineissä
on ollut usein ns. 'spektaakkeliyhteiskunnan' (vrt. Guy Debord)
masinoima näytelmä: Irakin sodan monet tiedotustilaisuudet ovat
olleet Hollywoodin ammattilaisten opastuksella harjoiteltua
viihdettä! Siihen, kuten koko sotapropagandan näyttävään
visualisoimiseen, Pentagon on tuhlannut miljoonia dollareita.
Hollywoodin sotakoneen viimeiset luvut Elokuvallinen sodankäynti
uudessa maailmanjärjestyksessä ja Pentagonin strategia, teknosota ja
mediakulttuuri ovat tässä mielessä ahaa-elämys luettavaa.

Carl Broggsin ja Tom Pollardin viiltävän kriittisen
elokuvamilitarismi-analyysin pienenä miinuksena pidän kahta seikkaa.
Ensinnäkin, Hollywood-viihteen, talouselämän ja Pentagonin
keskinäiskytkennät häipyvät alkujohdannon jälkeen ehkä sittenkin
liikaa taustalle kun pureudutaan varsinaisiin elokuvakertomuksiin.
Toiseksi, tekijöillä olisi ollut täysi valmius eritellä myös sota- ja
sodanvastaisen elokuvan rajalinjoja tarkemminkin, mutta sitä ei tehdä.
Kyseessä on tietysti aina veteen piirretty 'maku&näkemys'-viiva, mutta
valitettavasti sodanvastaiset klassikotkin - Länsirintamalta ei mitään
uutta , Sotilaspoika ym. - alkavat 2000-luvun
spektaakkeliyhteiskunnassa jo nuoremmilta unohtua.

Arvostelu on julkaistu aiemmin aikakauslehti Filmihullun numerossa
5-6/2008.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/