[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Isän huone

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Marja Engman  Fil.tri, Vantaa
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Sala, Kaarina (toim.): Isän huone. Kulttuurivaikuttajien tyttäret
kertovat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS), 2008. 408 sivua.


Isän huone
---------------------------------------------------------

Isän huone on kahdentoista, lähinnä akateemisen tyttären kuvaus
isästään, perheestä, kodista, isän työstä ja isän työhuoneesta.
Kulttuurihistoriallisesti kiinnostava teos tarjoaa näkokulman sodan
jälkeisen sivistyneistön asenteisiin ja maailmankatsomukseen. Kirjan
pääpaino on tietysti tyttären suhteessa isäänsä.


Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran käsikirjoituskokoelman eläkkeellä
oleva johtaja Kaarina Sala on koonnut kirjan Isän huone, jonka
kohteena ovat hänen entiset yliopisto-opettajansa, esimiehensä ja
asiakkaansa. Näkökulma on isistään kirjoittavien tyttärien.
Keskipisteessä ovat koti, perhe ja isän työ sekä tyttärien,
kirjoittajien suhde isäänsä.

Kirjassa on mukana mm. suomen kielen, itämerensuomalaisten kielten,
kansatieteen, uskontotieteen ja kansanrunouden professoreita ja
tutkijoita. Jos työpaikka ei ole yliopisto, ovat useat eri tehtävissä
Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa (SKS). Mukana on myös kaksi
normaalikoulun opettajaa. Perheet ovat suomalaista keskiluokkaa, voi
hyvin sanoa sivistyneistöä. Lähes kaikki äidit ovat virkanaisia:
opettajia, joku on työssä SKS:ssä, joku on hammaslääkäri, joku
kotirouva.

Perheet asuvat melko rajatulla alueella, sillä jossain vaiheessa
lähes kaikkien koti oli Töölössä. Vain muutaman perheen koti oli
Kulo- tai Lauttasaaressa tai Munkkiniemessä. Isistä vain muutama oli
kotoisin Helsingistä. Lopuista lähes puolet tuli Itä-Suomesta, muut
Länsi- tai Pohjois-Suomesta. Tämä on vähän yllätävää, kun ajattelee
isien nuoruutta, 1930- ja 1940-lukuja, jolloin esimerkiksi
yliopistossa ja ajassa yleisemmenkin puhalsivat läntiset tuulet ja
päivän tunnussana oli miehuullisuus. Tästä osoituksena oli myös
ennätysmäisen alhainen naiskansanedustajien määrä. Neljän tai viiden
kuvatun isän oma isä oli ollut pappi tai opettaja: muiden taustassa
on laaja kirjo ammatteja. Useampi kohdehenkilöistä oli käynyt koulua
klassisessa lyseossa, mikäli se oli maantieteellisesti mahdollista.
Traditio jatkui myös seuraavassa sukupolvessa, sillä moni
kirjoittajista kävi koulunsa Tyttönorssissa.

Entä millainen oli isän huone? Useimmissa asunnoissa oli erillinen
isän työhuone. Tietysti oli kirjoituspöytä ja pikku hiljaa täyttyvät
kirjahyllyt. Kuvattuna aikana, kun professoreilla ei vielä ollut
työhuoneita yliopistossa, kuului asiaan, että ylioppilaat tulivat
suorittamaan tenttejään professorin kotiin. Erityisen herkullisesti
tilannetta kuvaa Maija Larmola (s. Turunen) kertoessaan kuinka
opiskelijat ohjataan ensin saliin odottamaan sisään pääsyä. Aika
monessa kodissa lapset voivat lukea tai piirtää isän huoneessa.
Joissakin hiljaisuuden vaatimus oli ehdoton, joissakin isä pystyi
keskittymään työhönsä lapsista välittämättä.

Kaikki kirjan isät olivat tavalla tai toisella tutkijoita. Nekin,
jotka tekivät täyden työpäivän SKS:ssa tai normaalikoulussa,
jatkoivat työtään vielä illalla. Yksi eniten julkaisseista oli
monitaitoinen Martti Haavio, joka lukuisten tutkimusten lisäksi
kirjoitti muistelmia, oli mukana tekemässä aapista ja lastenkirjoja
sekä julkaisi useita runokokoelmia (pseud. P. Mustapää). Haavion
tunnettavuutta lisää myös laaja kirjeenvaihto joka on julkaistu, ja
josta käy selville, mitä tapahtui Haavion ensimmäiselle vaimolle,
Elsa Enäjärvi-Haaviolle, joka kuoli alle 50-vuotiaana vuonna 1951.
Myös Suomen kielen professori Martti Rapola kirjoitti julkaisuja,
joita voisi luonnehtia esseiksi. Tiedemiehet tapasivat toisiaan
säännöllisesti myös tieteellisten seurojen kokouksissa. Sodan jälkeen
alkoivat vähitellen pohjoismaiset ja kansainväliset konferenssit,
joihin osallistuttiin. Siteet Ruotsiin, Viroon ja Unkariin olivat
läheiset. Vielä kauemmaksi ulottuvia siteitä osoitti se, että
kansanrunouden maailmankuulu tutkija Matti Kuusi julkaisi muiden
töiden lomassa pienen kirjan ambomaalaisia sananlaskuja. Muita
tutkijoita vähemmälle jäävät ne, joiden työ tai vapaa-aika kului
laajojen aineistojen keruuseen ja käsittelyyn. Ainakin osittain
aineistoa oli kerätty sodan aikana eri metodein Itä-Karjalasta.
Julkisuuteen ne saatiin vähitellen presidentti Kekkosen
'välistävedon' avulla.

Kaikilla perheillä oli jonkinlainen maapaikka, useimmiten järven
rannalla Sisä-Suomessa. Ilmeisesti kukaan ei viettänyt kesiään
saaristossa. Monet järjestivät isälle työpaikan myös maalla. Se
saattoi olla saunakamarissa, verannalla tai ulkosalla. Usein oli
puutarha, jonka hoitoon myös lapset osallistuivat, enemmän tai
vähemmän innokkaasti. Toisaalta 1940-luvun pulavuosina omasta sadosta
oli myös hyötyä. Lähes kaikki harrastivat kalastusta eri menetelmin:
verkoin, katiskoin, onkien tai uistellen.

Kirjassa kuvatut perheet vaikuttavat yleensä tasapainoisilta.
Autoritaarisen tai ankaran isän tunne tulee ehkä Martti Haaviosta ja
Lauri Hakulisesta. Näistä kirjoittaneet Katarina Eskola ja Auli
Hakulinen toteavat, että isät olivat pojilleen vielä vaativampia kuin
tytöille. Sosiologi Katarina Eskola suhtautuu isäänsä kriittisimmin.
Hän myös rajaa käsittelemänsä ajan 1950-lukuun, joka oli perheelle
jonkilainen 'välitila'. Erityisesti Katarinaa painaa isän 'salainen'
suhde runoilija Aale Tynniin. Auli Hakulisen suhteet isään paranevat
tämän vanhetessa. Isä seuraa vähän huvittuneena, kun Auli yhdessä
Maija Turusen, Esko Vierikon ja Pekka Laaksosen kanssa oli
perustamassa ns. opintokollegiota, jonka oli tarkoitus saada
opiskelijat ja opettajat saman pöydän ääreen.

Kirjan kuvaukset ovat pääosin kronologisia. Ehkä tästä kaavasta
poikkeaa elokuvaohjaaja Marja Pensala, joka käyttää elokuvan kieltä
kuvatessaan isäänsä Jouko Hautalaa, suomalaisen ja vertailevan
kansanrunoudentutkimuksen professoria, jonka jälkiä tytär seuraa.
Isän huonetta täydentävät perhealbumeista löydetyt kuvat. Ne
esittävät perheitä eri vuosikymmeninä.

Entä naisnäkökulma? Voi sanoa, että koko kirja on naisnäkökulmaa.
Toisaalta artikkelit kertovat aikuisen ihmisen suhteesta nyt jo
kuolleeseen isään. Ehkä tasapaino tulee juuri siitä, että kaikesta on
niin kauan aikaa. Toisaalta on hämmästyttävää, miten tarkkaan tytöt
tai nuoret naiset muistavat eri asunnot, pihat, koko lähipiirin. Jos
pojat kirjottaisivat isistään, olisiko lopputulos sama? Tuskin.

Kirja on painava - vika, joka on vaivannut monia SKS:n julkaisemia
kirjoja viime aikoina. Isän huonetta lukiessa huomaa, että
asiantuntijat ovat olleet asialla, sillä kirjan lopussa on
perinpohjaiset kronologiset katsaukset kirjan kohdehenkilöistä sekä
lyhyet katsaukset äideistä ja tyttäristä. Lisäksi on henkilöhakemisto
- ylellisyys, jota turhaan hakee varsinkin kaupallisten kustantajien
julkaisuista. Kirja on kulttuurihistoriallissti kiinnostava kuva
sotien jälkeen vaikuttaneen sivistyneistön elämästä ja
maailmankuvasta. Jäämme odottamaan, milloin tyttäret tai pojat
kirjoittavat äideistään. Meillähän on jo teos Miten minut on
kasvatettu?



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/