[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Lenin valkokangas - Kun urheiluelokuvasta tuli taidetta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Pentti Stranius  FL, Venäjä-tutkija, Joensuu
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Bach, Steven: Leni Riefenstahl - Elämäkerta (Leni - The Life And Work
of Leni Riefenstahl (2007)). Kääntänyt Iso-Markku, Jaana. Otavan
Kirjapaino Oy., 2008. 507 sivua.


Lenin valkokangas - Kun urheiluelokuvasta tuli taidetta
---------------------------------------------------------

Saksalainen näyttelijä-ohjaaja-valokuvaaja Leni Riefenstahl
(1902-2003) ehti pitkän elämänsä varrella moneen rooliin. Hänet
tunnetaan ehkä parhaiten Adolf Hitlerin hovikuvaajana, joka muutti
naurettavasti elehtivän ja latteuksia latelevan miehenpuolikkaan
myyttiseksi hahmoksi ja kaikkivoivaksi kansallissosialismin
mahtisonniksi. Tämän hän teki mestarillisen propagandistisesti,
dokumenttielokuvan keinoin. Silti merkittävintä Lenin elämäntyössä
saattoi olla urheiluelokuvan nostaminen omaksi taiteenlajikseen: hän
toi naisellisen, hyväilevän kameran silmän miehisille
urheiluareenoille. Miksi? Siksi että Leni rakasti elokuvakameraa,
miehiä - ja erityisesti urheilijanuorukaisia.


Leni Riefenstahlin maine perustuu ensi sijassa 1930-luvun
dokumenttielokuviin - Tahdon riemuvoitto (1935) ja Olympia (1938).
Näistä edellinen kertoo Saksan kansallissosialistisen puolueen vuoden
1934 Nurnbergin puoluekokouksesta ja jälkimmäinen Berliinin vuoden
1936 olympialaisista.

Lenillä oli hyvä, mutta valikoiva muisti ja pitkä elämä aikaa muokata
myytiksi myös oma itsensä - kertoa elämäkertansa kulloisessakin
historiallisessa vaiheessa sopivimmalla tavalla. Sinänsä sellaisessa
muistelemisessa ei ole mitään outoa. Mutta Leni onnistui huijaamaan
myös monet haastattelijansa, jopa elämäkerturinsa. Amerikkalainen
Steven Bach ei ole antautunut suuren diivan edessä kuitenkaan
helpolla. Bachin Leni Riefenstahl - Elämäkerta  on 500-sivuinen
perustutkimus, jossa myös Lenin salattu yksityiselämä ja keimailu
natsivallan lähipiirissä dokumentoidaan ansiokkaasti. Steven Bach on
sitä paitsi myös Marlene Dietrichin elämäntarinan laatija, joten
kokemusta 'saksalaisdiivojen' henkilöhistoriasta on jo ennestään.
Bach on kaiken lisäksi sopiva johdattelija juuri Lenin elokuvakieleen
- hän on nimittäin United Artists -yhtiön entinen elokuvatuottaja,
sittemmin elokuvatutkija ja -opettaja.


Erotomaani kameran edessä ja takana

'Leni' eli Helene Amalie Bertha Riefenstahl syntyi Berliinin
rähjäisellä laitakaupungilla, Weddingissä. Isä Alfred oli putkimies,
sittemmin pienyrittäjä, jonka haaveena oli parempi palkka ja
sosiaalinen status. Pian perhe muuttikin porvarillisempiin
kortteleihin. Alfred  oli täydellinen tyranni, perhedespootti ja
moralisti, jolta Leni - äitinsä suosiollisella avustuksella - salasi
'moraalittomat' haaveensa ja harrastuksensa: tanssin, näyttelemisen
ja elokuvissakäynnit. Äiti Bertha oli tummatukkainen solakka
kaunotar, jolta Leni peri paljolti ulkonäkönsä ja ehkä myös
pitkäikäisyytensäkin. Toisaalta elämä olisi voinut päättyä jo
1930-luvulla. Natsivallan vuosina heräsi nimittäin vahva epäily Lenin
syntyperästä: äidin puolelta hänessä olikin juutalaisverta. Eräässä
vaiheessa propagandaministeri Göbbels julisti hänet, tosin
yksityiskeskusteluissa, 'juutalaislutkaksi'. Göbbelsin epäilyt myös
tyrehdyttivät Olympia-elokuvan tekovaiheessa ne avokätiset rahalliset
resurssit, joita Hitlerin Saksa muuten auliisti sijoitti Lenin
ohjaamiin propagandafilmeihin.

Lenin nuoruudenhaaveet liittyivät näyttelemiseen ja tanssiin. Hän oli
tanssitaiteen vapaan ilmaisun lumoissa nähtyään Isadora Duncanin
esiintyvän ja opettavan. Juuri Duncanhan oli perustanut Berliiniin
1910-luvulla tanssikoulun, jossa paljasjalkaiset antiikin
kaunotarhahmot liitelivät pitkissä paljastavissa mekoissaan
mieskatsojien sydämiin. Tästä oli lyhyt matka elokuvaan ja
näyttelemiseen. Uusi taidemuoto, vastasyntynyt elokuva, oli nuoren
Lenin mielestä myös tie naisellisuuteen ja naisen vapautumiseen
kotiorjuudesta.

Tosin Natsi-Saksan vuosina Leni 'unohti' sopivasti nuoruutensa
taideharrastukset. Jopa niin, että kielsi koskaan työskennelleensä
avustajana Ufan studioilla 1920-luvulla. Syynä oli 'rietas'
paljasrintainen näyttäytyminen tanssijana antiikkiin sijoitetussa
kylpyläkuvauksessa Tie voimaan ja kauneuteen (1925). Esiin kaivetut
otokset todistavat kuitenkin vääjäämättä, että eräs lyhytfilmin
kaunottarista on juuri Leni. Mutta elokuvamaailmaan kiinnittyminen
saattoi olla sittenkin sattuman oikku: Lenin tanssijan ura nimittäin
päättyi pahaan polvivammaan vain 21-vuotiaana, miltei heti
debyyttiesityksen jälkeen. Tämä oli kova isku. Koko loppuelämänsä
Leni toisteli lukuisissa haastatteluissa kuinka olisi tahtonut 'vain
tanssia'. Sekin voi olla valkoista valhetta, koska sodan jälkeen Leni
harrasti kaikkea mahdollista. Hän oli esimerkiksi lahjakas
valokuvaaja, joka eli pitkään myös Afrikassa ja opetteli kameransa
kanssa 90-vuotiaana syvänmerensukellusta. Muut extreme-lajit, kuten
vuorikiipeily, olivat tuttuja jo nuoruusvuosilta.

Erityisen aktiivin ja kiihkeän uran Leni teki miesmaailmassa. Hän oli
nimittäin kaikkien aikalaistodistusten - ja myös rakastajiensa
kertoman mukaan - täydellinen erotomaani. Ainakin sen asteen
nymfomaani, että käyttäytyi rakastellessaan aktiivisen
aggressiivisesti. Se ei ollut naiselle aivan tavallinen rooli edes
vapaamielisellä 1920-luvulla. Sitä paitsi, seksiä Leni harrasti vielä
iäkkäänäkin, yhä uusien partnerien kanssa - näihin edes sen kummemmin
tutustumatta. Ensimmäiset intiimit kokemukset hän hankki tosin vasta
yli parikymppisenä, mutta pian valikoima kasvoi kymmenillä ellei
sadoilla miehillä. Merkittävä osa partnereista oli kauniskasvoisia
urheilijanuorukaisia, lihaksikkaita antiikin Kreikan tyyppihahmoja.
'Neitsyyden viejä' oli kylmäkiskoinen tennistähti Otto Froitzheim,
jonka edellinen rakastajatar oli kuuluisa näyttelijätär Pola Negri.
Aktin päätteeksi Froitzheim sujautti Lenille 20 dollarin setelin
tokaisten: 'Jos tulet raskaaksi, voit käyttää tämän siitä eroon
pääsemiseksi'. Eipä siis ihme, jos Leni koki tulleensa raiskatuksi ja
kenties kosti neitsyytensä menetyksen tulevissa miessuhteissaan. Tuo
20 dollaria oli muuten pian Saksassa valtava rahasumma,
talousromahduksen ja inflaatiokehityksen huippuvuosina se vastasi
miljoonia Saksan markkoja...

Lenin varsinaiseksi elokuvalliseksi opettajaksi - tietysti myös
rakastajaksi - nousi saksalaisen miehisen 'vuoristoelokuvan isä'
Arnold Franck. Lenin näyttelijämaine perustuu Franckin kanssa
1920-1930-lukujen vaihteessa tehtyihin elokuviin (Alppien salaisuus,
Valkoinen helvetti, Der Grosse Sprung, S.O.S. Eisberg). Juuri tämä
käytännön elokuvakoulu karuissa vuoristomaisemissa teki hänestä
paitsi fyysisesti vahvan naisen, myös ammattitaitoisen
elokuvaohjaajan. Hyvin pian Leni hallitsi kuvaamisen salat ja
tekniikat molemmin puolin kameraa. Samalla hetkellä Franck siirtyi
Lenin miesmaailmassa reserviin - uudet rakkaudet odottivat, tosin
syrjähyppyjä oli kertynyt yhteisten vuosienkin aikana ainakin tusina
tai pari.

Lenin ensimmäinen itsenäinen ohjaustyö oli nimeltään Sininen valo
(1932). Siihen hän laati myös käsikirjoitushahmotelman ja näytteli
itse pääosan: Leni on elokuvan villi vuoristotyttö Junta,
kolmekymppisenä näyttelijättärenä hehkeimmillään. Juonikuvioon kuuluu
alppien huipulta siintävä mystinen valonsäde, jota tavoittelevat
nuorukaiset syöksyvät rinteeltä rotkoon kuolemaan. Vain Junta / Leni
hallitsee kiipeilyreitin ylös, tietää valon salaisuudet... ja saa
vuoristolaiskylässä noidan maineen. Sinisen valon Leni oli myös
Natsi-Saksalle sopiva seksisymboli, jonka arvo tajuttiin pian
oikeissa piireissä.


Olympia-elokuva - Lenin riemuvoitto

Leni Riefenstahl väitti vielä vanhoilla päivilläänkin vakavissaan
ettei ollut edes kuullut Hitleristä ennen kuin tästä tuli
valtakunnankansleri. Hänen keinonsa välttää oma vastuunsa
Natsi-Saksan elokuvallisen kiiltokuvan luomisesta ja keskitysleirien
julmuuksista perustuikin kaikessa juuri tähän 'taiteilijan
tietämättömyyteen', uskoteltuun epäpoliittisuuteen.  Heti sodan
jälkeen Leni vangittiin, mutta vain lyhyeksi aikaa. Maine oli
kuitenkin mennyt ja sen palauttaminen taiteellisessa mielessä vei
vuosikymmeniä. Valehtelua ei unohdettu.

Tosiasiassa Leni käytti kaikki viehätysvoimansa jo 1930-luvun alussa
päästäkseen natsimiesten(kin) suosioon, saadakseen elokuvatöilleen
rahoitusta. Hän ei epäröinyt kirjoittaa suoraan Adolf Hitlerille,
tavata tätä useampia kertoja, kahdestaankin - ja vakuuttaa, ainakin
epäsuorasti, että juuri hän olisi sopiva taiteilija dokumentoimaan
Saksan todellisten mahtimiesten ja vallanpitäjien spektaakkelit.
Riefenstahl-elämäkerran kirjoittaja Steven Bach tuo vakuuttavasti
esiin asiaan kuuluvat dokumentit ja suunnitelmat siitä, miten - mistä
kuvakulmista, monellako kameralla ja missä tilanteessa - Hitleriä ja
muuta eliittiä piti kuvata ja mitkä sotatapahtumat ja tilanteet
sopivat tallennettaviksi. Leni keskusteli kuvaussuunnitelmista
nimenomaan yhdessä Adolf Hitlerin ja tämän lähipiirin kanssa. Bachin
mukaan myös Lenin 'flirttailusta' Hitlerin kanssa on todisteita.
Ainoastaan se, että Hitler oli Bachin mielestä 'joko impotentti tai
täysin epäseksuaalinen' esti lähemmän kanssakäymisen.

Flirttailu natsien kanssa ei tee tyhjäksi sitä, etteikö Lenin ohjaama
kaksiosainen Olympia-elokuva olisi aivan järisyttävä mestariteos,
uudenlaisen urheilukuvauksen virstanpylväs. Tästä elokuva- ja
liikuntakulttuurin tutkijat ovat yhtä mieltä. Olympia on kaksiosainen
ja nelituntinen mammuttielokuva. Jo ensimmäisen osan (Olympia:
kansojen juhlaa) avausjakso aidoilla antiikin olympialaisten
kuvauspaikoilla Kreikassa antaa esivaikutelman tulevasta: Olympian
muinaiset temppelirauniot ja suorituspaikkojen maisemat lipuvat esiin
usvasta, temppelien patsaat muuttuvat alastomiksi urheilijoiden
kehoiksi ja Euroopan kartan rajat piirretään uudelleen. Jatkossa, ja
erityisesti toisessa osassa (Olympia: kauneuden juhlaa), keskitytään
Berliinin olympialaisten urheilulajeihin ja suorituksiin esimerkiksi
vertaansa vailla olevilla lähikuvilla ja pitkillä, miesvartaloita
hyväilevillä kamera-ajoilla.

Vaikka Göbbels yritti sulkea 'juutalaislutkan' rahahanat, Leni sai
lopulta tahtonsa läpi ja täydellisen määräysvallan
Olympia-elokuvaansa. Hän myös itse leikkasi pitkän dokumenttinsa
lopullisen version. Kuvauksissa käytettiin kymmeniä kameroita ja
kuvaajia, pääkuvaajana kuulu Willy Zielke. Mutta Leni Riefenstahl
hääri itse kaikessa taustalla antaen väsymättä ohjeita eri lajien
kuvauspaikoilla, tehden ympäripyöreitä vuorokausia elokuussa 1936.
Kameroita roikkui jopa ilmapalloissa ja ilmalaivoissa, kilpahevosten
satuloissa ja maratoonarien kaulahihnassa. Leni myös häiritsi
urheilijoita häikäilemättä, kesken kilpailusuoritusten. Ideana oli
kuvata kaikki tapahtumat, kerätä maailman ensimmäinen kattava
olympialaisten filmiarkisto. Kaiken tämän keskellä erotomaani Leni
ehti rakastua ja rakastella amerikkalaisen 10-ottelijan Glenn
Morrisin näännyksiin. Romanssi oli niin tulinen, että - kuvausryhmän
jäsenten mukaan - Morris hyväili Lenin rintoja avoimesti keskellä
kenttää. Tätä ei tosin kukaan uskaltanut tallentaa elokuvaversioon.

Natsipropagandaan Olympia-elokuva sopi runollisen mahtipontisuuden
sekä näyttävän kehollisuuden ja miehisen urheilullisuuden puolesta.
Siinä oli myös samaa homoerotiikkaa kuin Hitleriä ja natsien
joukkokokouksia kuvaavassa Tahdon riemuvoitto -filmissä. Maailman
silmissä Saksan maine oli vuonna 1936 sen verran tärkeä, että myös
tiukka rotuoppi unohdettiin hetkeksi: moninkertainen musta
olympiavoittaja Jesse Owens on yksi dokumentin tähdistä. Siitäkin
huolimatta, että Hitler ei häntä kättelemään suostunut.


Urheiluelokuvan kieli

Naisohjaajana Leni Riefenstahl oli miehisessä elokuvamaailmassa
1930-luvulla paljon aikaansa edellä. Myös urheiluelokuvan kielellinen
ja visuaalinen uudistuminen alkoi hänen kameratyöstään huikeassa
Olympia-dokumentissa. Mitä sellaista uutta Leni sitten toi
urheiludokumentteihin, että hänet yhä muistetaan?

Venäläinen urheiluelokuviin ja 'televisiourheiluun' erikoistunut
tutkija Vera Zvereva on todennut, että '...urheilusuoritus näyttäytyy
aivan erilaisena kun sitä katsotaan stadionin katsomosta tai
kamerasilmän läpi'. Zvereva kirjoittaa artikkelissaan
Televisiourheilu mediakulttuurina, että televisiokamera
paradoksaalisesti lyhentää urheilusuorituksen ja katsojan välimatkaa.
Juuri tähän, yksittäisen urheilijan ja urheilusuorituksen
yksilölliseen lähikuva-hahmottamiseen pyrki myös Leni Riefenstahl:
hänen visuaalinen kuvaustyylinsä antoi mahdollisuuden esitellä
Berliinin olympiasankari monin kameroin ja kuvakulmin suoraan
lähikuvassa. Se oli vallankumouksellinen hyppy verrattuna
aikaisempiin teatraalisiin urheiludokumentteihin, joissa urheilijat
ja tapahtumat olivat usein kaukaa kuvattuja tai joukkokohtauksiin
sidottuja.

Zvereva painottaa: 'Elokuvakameran etu stadionilla istuvan
penkkiurheilijan näkökulmaan on siinä, että kamera pystyy seuraamaan
yksittäistä urheilijaa, erottamaan hänet yksilönä joukkueesta tai
kilpailijaryhmästä'. Leni Riefenstahlin Olympia-dokumentissa
urheilijoita kuvataan yhtä hyvin ennen lähtölaukausta, kilpailun
aikana kuin sen jälkeenkin - ja vieläpä tappion hetkenäkin. Juuri
elokuvaotos, jossa yksittäinen urheilija esiintyy lähikuvassa,
alleviivaa hänen suuruuttaan, henkilökohtaisia saavutuksiaan - kun
tuohon hetkeen voidaan kuvavirtana vielä liittää koko hänen
henkilöhistoriansa. Myös katsoja pääsee aivan kilpailijan iholle,
mistä seuraa 'virtuaalisen läsnäolon vaikutelma': kilpatilanteesta,
urheilusta tulee jännitysnäytelmää penkkiurheilijankin tajunnassa.

Koska Leni Riefenstahl rakasti kameran lisäksi palavasti myös miehiä,
hänen elokuvakielensä ääripäässä on tietynlainen 'vartaloestetiikka'.
Sen avulla esitellään Berliinin olympialaisten supertähtiä,
ylivoimaisen kauniita ja hyvin muodostuneita antiikin jumalkasvoja,
kehoja ja lihaksia. Tässä mielessä urheiludokumentit - ja myös
tavalliset kilpailutapahtumien televisioinnit - ovat edenneet pitkän
matkan 1930-luvulta. Suunta ei ole ollut yksiselitteisen hyvä tai
edes taiteellisesti Lenin luokkaa.

Kun myös urheilukuville ja -lähetyksille pitää hankkia mahdollisimman
paljon katsojia, televisiokamera saa usein ylieroottisen silmän
piirteitä hyväillessään löytämiään täydellisiä mies- ja naiskehoja ja
huippu-urheilijoiden intiimejäkin ruumiinosia. Tutkija Vera Zvereva
varoittaakin, että kauneuden erotisoinnin antiteesinä toimii nykyisin
'rumuuden estetiikka' - moottoriurheilussa, pelikentillä ja
voimailulajeissa saattaa veri lentää ja sylki roiskua, nivelet ja
luut murskaantua. Katsoja voi joutua jopa äärimmäisen julmuuden tai
onnettomuuden todistajaksi, mikä markkinoidaan televisioruudussa vain
todisteena kuvien aitoudesta tai urheilulajin vaarallisuudesta.
Tällaiset inhorealistiset otokset, joissa väkivalta, erotiikka ja
vastenmieliset ainekset sekoittuvat myös urheiludokumenteissa, ovat
äärimmäisen voimakkaan kuvallisen ja visuaalisen vaikuttamisen
keinoja, iskuja suoraan katsojan tajuntaan. Tavallaan ne silti
jatkavat omalla eriskummallisella tavallaan Leni Riefenstahlin
intiimin kehollisen ja propagandistisen dokumentin perinnettä.


Lähteet:

Bach, Steven: Leni Riefenstahl. Elämäkerta. Otavan Kirjapaino Oy.
Keuruu 2008, 507 s.

Zvereva, Vera: Televisiourheilu mediakulttuurina. Idäntutkimus 4 /
2008.

Riefenstahl, Leni: Olympia-elokuva, 1938.

 

Tästä kirja-arvostelusta on julkaistu lyhempi versio -
Kulttuurivihkot 1 / 2009.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/