[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Unohtunut spektaakkeli ja mediakulttuuriset kerrostumat

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jukka Kortti  talous- ja sosiaalihistorian dosentti, Helsingin
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Huhtamo, Erkki: The Roll Medium. The Origins and Development of the
Moving Panorama until the 1860s . Omakustanne, 2008. 293 sivua.


Unohtunut spektaakkeli ja mediakulttuuriset kerrostumat
---------------------------------------------------------

Media-arkeologi Erkki Huhtamon uraauurtava väitöskirja niin sanotusta
liikkuvasta panoraamasta on yksityiskohtainen kuvaus eräästä
1800-luvun mediakulttuurin esimuodosta, joka on jäänyt
historiallisesti vähälle huomiolle. Tutkimus osoittaa, kuinka
liikkuva panoraama omalta osaltaan oli luomassa modernistisia
mediakulttuurisia rakenteita, jotka ilmenevät tänäkin päivänä.


Viime vuodet Kalifornian yliopistossa UCLA:ssa vaikuttanut Erkki
Huhtamo väitteli viime marraskuun lopulla kotiyliopistossaan Turussa.
Kulttuurihistorian väitöksen nimi on suomeksi Rullamedia: liikkuvan
panoraaman alkuperä ja kehitys 1860-luvulle asti.

Liikkuvat panoraamat olivat suosittuja 1800-luvun puolessa välissä
etenkin Yhdysvalloissa ja Englannissa. Kyse on mediakulttuurin
varhaismuodosta: suurikokoisista, jopa satoja metrejä pitkistä
rullamaalauksista, jotka esityksen aikana kulkivat yleisön silmien
editse. Maalausrulla pyöri verhon tai muun peitteen takana, ja
katsojat näkivät ruudun valkokankaan tai televisioruudun tapaan.
Esitystä saattoi kestää parikin tuntia. 'Performanssi' oli
audiovisuaalinen, sillä siihen liittyi kommentoiva luennoitsija sekä
usein myös musiikkia ja ääniefektejä. Aiheet olivat usein
maantieteellisiä, kuten havainnollistuksia matkoista
Mississippi-joella. Rullapanoraamoista tuotettiin myös
miniatyyriversioita kotikäyttöön.

Huhtamo on mediahistorioitsijana ollut jo 1980-luvun lopulta lähtien
kiinnostunut elokuvaa edeltävistä mediakulttuurin varhaismuodoista,
kuten tirkistysluukuista, taikalyhdyistä, stereoskoopeista ja camera
obscurasta. Pioneerimaista hänen toimintansa on ollut etenkin
Suomessa, mutta myös kansainvälisesti Huhtamon media-arkeologinen
penkominen maailman museoissa ja muissa arkistoissa on ollut
uraauurtavaa. Käsittääkseni liikkuvasta panoraamasta ei ennen ole
tehty näin kattavaa tutkimusta.

Aivan ensimmäinen kuvallisten esitysten perinteen tutkija Huhtamo ei
tosin ole ollut Suomessakaan. Kulttuurihistorioitsija Sven Hirnilta
ilmestyi jo vuonna 1981 elokuvan esihistoriaa käsittelevä teos Kuvat
kulkevat, jossa käsitellään myös panoraamoja. Huhtamon kirjaa
lukiessa törmäsin muissa yhteyksissä sattumalta suomalaisessa
Lördagen-lehdessä 1900-luvun taitteessa olleeseen ilmoitukseen
'Panorma Internationlista', jonka esityksiä näytettiin Helsingin
Aleksanterinkadun vasta valistuneessa Lundqvistin liikepalatsissa.
Kyseessä oli kööpenhaminalaisperäinen stereoskooppisten valokuvien
mekaaninen esittäminen. Lukuisista 1800-luvun mediakulttuurin
esimuodoista jotkut ylsivät tänne periferiaankin asti. Toisaalta
tuossa vaiheessa Suomessa oli nähty jo Lúmieren veljesten
elokuvanäytöskin vain puolen vuoden viiveellä Pariisin
ensiesityksestään. Kuitenkin varsinaiset maalatut panoraamaesitykset
1800-luvulla olivat Suomessa enimmäkseen vaatimattomampia
tilaisuuksia vain näyttää isoja maalauksia.

Maailmallakaan liikkuvat panoraamat eivät ole päätyneet merkittäväksi
historian ilmiöksi. Tärkein syy liikkuvan panoraaman jäämiseksi
unohduksiin on se, että niitä ei ole juuri säilynyt - toisin kuin sen
tunnetummasta sukulaismediasta sylinteri- tai pyöröpanoraamasta
(circular panorama), joita on säilynyt muutama Euroopassa. Tiettyyn
rakennukseen sidotussa pyöröpanoraamassa ihmiset kävelivät keskellä
360-asteista maalattua, liikkumatonta kuvamaailmaa. Liikkuvat
panoraamat taas ovat kulkeneet esittäjiensä mukana ympäri Eurooppaa
ja Yhdysvaltoja, ja niitä on esitetty erilaisissa julkisissa
tiloissa, kuten kaupungintaloilla, paikallisissa oopperataloissa,
teattereissa ja kirkoissakin.

Niiden arvoa ole aikanaan eikä pitkälle jälkeenkään juuri ymmärretty.
Harvat säilyneet liikkuvat panoraamat ovat lisäksi varsin huonossa
kunnossa. Liikkuvia panoraamoja on pidetty ennen kaikkea matalana
populaariviihteenä, eikä siksi säilyttämisen arvoisena. Tällaiseen
suhtautumiseen on tosin saattanut törmätä mediakulttuurin suhteen
ihan äskeisaikoinakin. Eihän esimerkiksi mainoksiakaan ole alettu
arvostaa kulttuuri- ja sosiaalihistoriallisina lähteinä vasta kuin
viime vuosikymmeninä. Pyöröpanoraamalla oli vielä yhtymäkohtansa
korkeakulttuuriin, arkkitehtuuriin ja maalaustaiteeseen, ja sen
vuoksi Huhtamon mukaan niiden mediakulttuurinen merkitys on jättänyt
liikkuvan panoraaman varjoonsa.

Huhtamon lähdemateriaali koostuukin paljolti mainoksista,
julisteista, lehtileikkeistä, käsiohjelmista ja
aikalaiskirjailijoiden (Dickens, Hawthorne, Twain) kuvauksista.
Huhtamo on tehnyt löytöjään erilaisista yksityiskokoelmista ja
institutionaalisistakin arkistoista, joissa ne ovat saattaneet jäädä
luetteloimatta.

Väitöskirja on Huhtamon omakustenne ja siitä on ilmeisesti tulossa
California University Pressin julkaisemana kaupallinen versio. Sen
tähden olisi ehkä parempi jättää arvostelematta varsinaisesti itse
kirjaa ja keskittyä tutkimukseen väitöksenä. Täytyy kuitenkin
mainita, että Roll Media on varsin rasittava luettava. Tämä johtuu
ennen kaikkea siitä, että leipätekstin pistekoko on todella pieni
(ilmeisesti 9). Alussa teksti tuntui melkein lukukelvottomalta ennen
kuin tihrustamiseen jotenkuten tottui (sitä ennen kokeilin jopa
suurennuslasia!). Sen sijaan on hienoa, että kirjaan on saatu
kuvitusta, enimmäkseen Huhtamon itsensä keräämää ja kuvaamaakin, joka
auttaa hahmottamaan tutkimuskohdetta.

Toinen kirjan taittamiseen liittyvä ratkaisu sen sijaan liittyy myös
sisältöön. Loppuviitteiksi laitettu nootitus vie kirjasta melkein
puolensataa sivua, mikä on paljon vajaasta kolmesta sadasta sivusta.
Tämä kertoo ennen kaikkea siitä, että Huhtamolla on moneen asiaan
lähdeviitteen ohella kerrottavana runsaasti ekstratietoa tai muuta
kommentoitavaa. Hän toteaakin perimmäiseksi tarkoituksekseen
kirjoittaa liikkuvan panoraaman historian, vaikka fokus onkin kohteen
formatiivisessa kehityksessä epämääräisestä kuriositeetista näkyväksi
kulttuuriseksi mediaksi. Koko teoksesta jää kuitenkin väistämättä
sellainen tuntuma - ei niin harvinainen historiantutkijoiden
keskuudessa - että kirjoittaja on halunnut suoltaa kaiken tietämänsä
kansien väliin.

Huhtamon tyylistä paistaa tutkijan innostunut haltioituminen
ainutlaatuisten aineistojen äärellä, mikä on usein mukaansatempaavaa.
Ajoittain yksityiskohtaiset kuvaukset kuitenkin peittävät alleen
varsinaisen tutkimuksen punaisen langan. Myös leipäteksti kaipaisi
ajoittain tiivistämistä. Kustannustoimittaminen varmasti korjaa
ongelmaa, mutta tällaisena versiona se syö tutkimuksen arvoa.

Media-arkeologia nousi tutkimusmetodiksi 1990-luvulla Foucaultin
tiedon arkeologia -käsitteen innoittamana. Tarkemmin Huhtamo
määrittelee media-arkeologisen lähestymistapansa kohdistuvan
mediakulttuurin muotoutumiseen: sen historialliseen rakentumiseen,
toiminnallisuuteen ja kulttuuriseen rooliin. Media-arkeologiaa hän
pitää nimenomaan ennen kaikkea lähestymistapana, ei niinkään
metodina. Huhtamo nojaa media-arkeologiassaan etenkin topoksen
käsitteeseen. Topos tarkoittaa sitä vanhaa kulttuurista
diskursiivista sisältöä, joka muokkautuu ja saa uusia merkityksiä eri
aikoina palvellakseen muuttuvia kulttuurisia tarpeita. Tärkeää
topoksen käsitteessä mediakulttuurin tutkimuksen kannalta on, ettei
se ole teleologinen: topokset eivät suoraviivaisesti johda
ainutkertaisesta tapahtumasta toiseen, vaan ovat enemmän syklisiä
kulttuurin muotoja.

Tämän idean menestyksekkäänä saarnamiehenä toimiminen onkin leimannut
Huhtamon työtä. Hän on jo aikaisemmissa tutkimuksissaan osoittanut
nykyisen digitaaliseen mediakulttuuriin alla olevat varsin vanhat
perusrakenteet, historialliset kerrostumat. Etenkin mediatutkimuksen,
niin viestinnän tutkimuksen kuin elokuvatutkimuksen, usein varsin
historiattomiin ja vallankumousretoriikkaan helposti lankeaviin
käsitykseen Huhtamo on tuonut ansiokkaasti tarpeellista
perspektiiviä.

Liikkuva panoraama on hyvä tutkimuskohde tässä mielessä. Voihan siinä
nähdä myöhemmin niin elokuvassa, televisiossa kuin interaktiivisessa
digitaalisessa mediassakin toteutuneita mediakulttuurisia piirteitä -
puhumattakaan lähemmistä 1800-luvun intermediaalisista linkeistä
esimerkiksi kolmiulotteisuuden ideaa tavoitelleeseen,
atmosfääriefektejä luoneeseen diaromaan ja taikalyhtyesityksiin.
Huhtamo käsittelee myös panoraaman ja teatterin sukulaisuuksia, jotka
olivat aika selkeitä. Panoraama on kutsuttukin 'maisemateatteriksi'.
Panoraamaesitykset olivat teatterimaisia, toisaalta
teatterilavastukset saivat vaikutteita panoraamoista.          

Johdatellessaan teatterin ja panoraaman yhteyksiin, Huhtamo viittaa
myös barokkikirkkojen teatraalisuuteen - paikkaan, jossa vieraat
saapuvat 'totaaliympäristöön'. Saarnamiehet ovat spektaakkelin
johtajia ja kirkkoväki näyttelijöitä metafyysisessä draamassa. Olikin
hiukan yllättävää, että Huhtamo jättää tämän uskonnollisen visuaalisen
viestinnän historiallisen taustan lähes kokonaan pois tutkimuksestaan.
Panoraaman tarinankerronnallisella visuaalisella olemuksella ja siihen
liittyvällä didaktisuudella on selkeät topokselliset yhtymäkohdat
kristillisiin kirkkoihin, etenkin niiden maalauksiin. Eikä vain
barokkikirkkoihin. Panoraamasta tulee heti esimerkiksi mieleen
Giotton Padovan Arena-kappeliin 1300-luvun alussa maalaamat freskot.
Näissä renessanssin alun merkkipaaluissa Raamatun tarina avautuu pala
palalta katsojan eteen. Sinällään rajaus jättää mediakulttuurin
varhaishistoriallinen johdatus pois tutkimuksesta on ehkä
järkevääkin, mutta sen olisi voinut tuoda ilmi selkeämmin
perusteltuna. 

Huhtamo viittailee alussa myös mediatutkimuksen kaanoneihin, kuten
Habermasin julkisuusteoriaan, Debordin spektaakkelin yhteiskunta
-kritiikkiin ja Benjaminin taiteen uusinnettavuuden teoriaan, jotka
sopivat varsin hyvin tutkimuskohteeseen. Silti, ehkä Benjaminia
lukuun ottamatta, hän ei niitä juurikaan jatkossa käsittele.

Kun Huhtamo oivallisesti osoittaa, kuinka liikkuva panoraama ei ollut
pelkästään kaupunkiporvariston omaisuutta, vaan vei modernismin ideaa
myös maaseudulle, olisi odottanut enemmän pohdintaa tästä myös
julkisuustematiikan kautta. Tässähän olisi ollut hyvä paikka taas
kyseenalaistaa Habermasin julkisuusidean kapeutta, mutta Huhtamo
toteaa kysymyksen liian laajaksi tässä yhteydessä. Vaikka laajemman
mediakontekstin poisjättäminen onkin perusteltua tässä tutkimuksessa,
ei asian pohtiminen yhden median kohdalla olisi vienyt tutkimusta
raiteilta.

Toisaalta kun panoraamasaarnamiehet, kuten Albert Smith, yhdistivät
esityksiinsä erilaista oheismarkkinointia, ne olivat edesauttamassa
kulutuskeskeisen spektaakkeliyhteiskunnan syntyä. Debordin käsitysten
pohtiminen olisi ehkä linkittänyt liikkuvan panoraaman jäntevämmin
modernistiseen mediatopokseen, mikä kuitenkin on käsittääkseni
tutkimuksen päätarkoituksia.  

Joka tapauksessa Huhtamon väitös tuo merkittävän lisän käsityksiimme
mediakulttuurin muotoutumisesta. Lisäksi se on kiehtova ja
yksityiskohtainen kulttuurihistoriallinen matka kadonneeseen
kulttuurimuotoon, jonka ideat toteutuvat monella tasolla vielä
2000-luvullakin.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/