[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Maanmittarit Suomen historian käännekohdissa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Petri Talvitie  FM, historian jatko-opiskelija, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Huhtamies, Mikko: Maan mitta - Maanmittauksen historia Suomessa
1633-2008. Edita, 2008. 549 sivua.


Maanmittarit Suomen historian käännekohdissa
---------------------------------------------------------

Mikko Huhtamiehen teos Maan mitta tarkastelee maanmittauksen
yhteiskunnallista merkitystä Suomessa 1600-luvulta nykypäivään. Kirja
on ensimmäinen kokonaisesitys maanmittareiden ammattikunnan ja
maanmittauksen historiasta, ja se kuvaa mainiosti, kuinka Suomen
historian käännekohdat ovat työllistäneet maanmittareita aina
Hangosta Petsamoon.  


Maanmittarit ovat aina olleet hyvin kiinnostuneita oman
ammattikuntansa historiasta. Tämä on ymmärrettävää, sillä
maanmittarit ovat olleet paikalla monissa Suomen historian
murroskohdissa, mittaamassa suurvallan voimavaroja 1600-luvulla,
toimittamassa isojakoa 1700-luvulla, luomassa autonomisen Suomen
elinkeinoelämän edellytyksiä 1800-luvulla ja asuttamassa karjalaisia
evakkoja ja rintamamiehiä 1900-luvulla. Maanmittarit ovat olleet myös
itse aktiivisia oman historiansa tuntemuksen lisäämisessä. Vuonna 1933
Maanmittaushallitus julkaisi 300-vuotisjuhliensa kunniaksi
kolmiosaisen artikkelikokoelman maanmittauksen historiasta ja vuonna
1983 juhlistettiin 350-vuotista taivalta jälleen historiateoksen
muodossa. Vuonna 2008 maanmittauksen täyttäessä 375 vuotta ilmestyi
jo kolmas katsaus alan historiaan Suomessa, Mikko Huhtamiehen yli
500-sivuinen teos Maan mitta.

Mikko Huhtamiehen teos poikkeaa edeltäjistään monessa suhteessa.
Aikaisemmissa teoksissa on ollut monta kirjoittajaa, pääosin muita
kuin historiantutkijoita, ja historiantutkimuksen parissa teosten
artikkeleista ovat jääneet elämään oikeastaan vain Kuusen ja
Nohrströmin (1933) sekä Saarenheimon (1983) artikkelit isojaosta.
Teokset ovat keskittyneet lähinnä hallintohistoriaan,
maanmittaustekniikkaan ja tuotantoon, toisin kuin Huhtamiehen teos,
jonka nimenomaisena tavoitteena on ollut kytkeä maanmittauksen
vaiheet osaksi suomalaisen yhteiskunnan yleistä kehitystä. Teoksen
voisikin määritellä maanmittauksen näkökulmasta kirjoitetuksi Suomen
historian yleisesitykseksi. Se on myös sujuvasti kirjoitettu ja
maanmittaukseen väistämättä kuuluvista astrolabeista, nokturnaaleista
ja teodoliiteistä ynnä muista teknisistä termeistä huolimatta
yleistajuinen, suurelle yleisölle suunnattu teos.

Maan mitta perustuu pääosin tutkimuskirjallisuuteen. Se on synteesi
siitä, mitä maanmittauksesta ja siihen läheisesti liittyvistä aloista
(mm. kartografian historiasta) on viime vuosikymmeninä kirjoitettu,
etenkin Suomessa mutta myös ulkomailla. Alkuperäislähteitä on
käytetty täydentämään ja rikastuttamaan kirjallisuuden pohjalta
piirtyvää kuvaa.

Teos jakaantuu kolmeen päälukuun Suomen historian perinteisen
periodisoinnin mukaisesti: Ruotsin aika, autonomian aika ja
itsenäinen Suomi. Teos alkaa antiikista, maanmittauksen
varhaisvaiheista, mutta saapuu varsin nopeasti suurvaltakauden
Ruotsiin. Suomen maanmittauksen historia lasketaan varsinaisesti
alkaneeksi siitä hetkestä, kun taalainmaalainen maanmittari Olof
Gangius sai vuonna 1633 määräyksen lähteä Turkuun kahden avustajan ja
kolmen hevosen kanssa. Hän oli Suomen ensimmäinen maanmittari ja
aloitti maanmittauksen institutionaalisen historian Suomessa. Alku ei
ollut kovin kunniakas. Maaherran mukaan Gangius ei pystynyt hoitamaan
tehtäviään juopottelun ja hutiloivan työtapansa takia. Hän sai
aikaiseksi vain muutaman kaupunkikartan Turusta ja Viipurista, ennen
kuin hänet määrättiin vuonna 1643 Tukholmaan. Maanmittausta
harjoitettiin Suomessa jo ennen Gangiusta ja etenkin Gangiuksen
jälkeen, mutta jostain on laskeminen aloitettava. Muuten jäisivät
merkkivuodet juhlimatta.

Olof Gangiuksen tulo Suomeen liittyi kuningas Kustaa Adolfin
suurhankkeeseen, synopsikseen, jonka tavoitteena oli tuottaa
valtakunnan taloudellisia resursseja kuvaava kartta. Toimeksianto oli
alun perin annettu Andreas Bureukselle, joka oli laatinut Ruotsin
valtakunnan kartan vuonna 1626, mutta toimeksiannon laajuus edellytti
maanmittaustoiminnan aloittamista Ruotsissa. Maanmittareita oli
koulutettava ja maanmittaus oli organisoitava uudelleen. Osana tätä
suurhanketta syntyi myös historiantutkimuksen kannalta ainutlaatuinen
maakirjakarttojen kokoelma. Suomen osalta karttoja on säilynyt
yhteensä noin 1 500 kappaletta (ns. vanhempia ja nuorempia
maakirjakarttoja). Kartoissa kuvataan iso osa 1600-luvun Ruotsin
valtakunnan kylistä peltoineen, niittyineen ja osin metsineenkin.
Kartoista löytyy paljon historiantutkimuksen kannalta kiinnostavaa
tietoa aikakauden asutuksesta ja elinkeinoista. Maanmittarit ovat
kirjanneet karttoihin myös mm. saamiaan tietoja maatilojen
autioitumisen syistä. Maakirjakartat ovat kansainvälisestikin
poikkeuksellinen lähdekokoelma. Huhtamiehen mukaan missään muualla
Euroopassa ei toteutettu vastaavia hankkeita, ja hän harmittelee,
ettei karttoja ole juuri käytetty historiantutkimuksessa.

1600-lukua käsittelevä osa on kirjan parasta antia. Tämä ei yllätä,
sillä teoksen kirjoittaja Mikko Huhtamies on aikaisemmissa
tutkimuksissaan käsitellyt sotaväenottoja suurvaltakaudella, ja
aikakauden historia ja lähdeaineisto ovat todennäköisesti olleet jo
valmiiksi hyvin tuttuja. Jäin pohtimaan oikeastaan vain kirjan
ensimmäisen luvun otsikkoa, kansallisvaltion synnystä yksityismaan
erottamiseen. Kansallisvaltio-käsite tuntuu anakronistiselta
1600-luvun kohdalla.

1700-lukua käsittelevä osuus keskittyy isojakoon, 1700-luvun
puoliväissä aloitettuun maanjako-olojen uudistukseen. Esitys
painottuu isojakoon Uudellamaalla, joka on jäänyt aikaisemmissa
tutkimuksissa Pohjanmaan varjoon. Ansiokasta on etenkin Viaporin
rakennustöiden merkityksen korostaminen. Huhtamiehen mukaan Viaporin
rakentaminen kasvatti tukkipuun kysyntää ja kannusti jakamaan
yhteismaita.

Isojakoa käsittelevä luku on myös ongelmallinen. Huhtamies yhdistää
laajoin pensselinvedoin englantilaisen aitaamisliikkeen teolliseen
vallankumoukseen ja teollisen vallankumouksen puutavaran kysynnän
kasvun kautta ruotsalais-suomalaiseen isojakoon. Huhtamies väittää,
että Suomen isojako ja sen aikataulu riippuivat teollisuuden eikä
maatalouden tarpeista. Tämä on uusi tulkinta isojaon taustoista ja
ansaitsisi tuekseen todistusaineistoa. Huhtamies nostaa toki esiin
joitakin sahayrittäjiä, jotka anoivat isojakoa, mutta kyse on
yksittäistapauksista. Kokonaiskuva isojaon etenemisestä jää hataraksi
ja yksipuoliseksi.

Metsäjaon ohella olisi mielestäni pitänyt käsitellä myös maatalouden
ja isojaon välistä yhteyttä. Suomen elinkeinorakenne oli 1700-luvulla
sahateollisuuden läpimurrosta huolimatta maatalousvaltainen, joten
peltojen ja niittyjen maanjako-olojen rationalisoimisella on varmasti
ollut merkitystä monille maanomistajille. Itse asiassa Huhtamies
kirjoittaa, kuinka pellot ja niityt jaettiin pääosin ennen metsiä,
mutta tekee jostain syystä sen johtopäätöksen, että pelto- ja
niittyjako oli silti merkityksetön välivaihe metsäjaon rinnalla.

Maanjakojen (isojaon, isojaon järjestelyiden ja uusjakojen) ja
teollisuuden, etenkin metsäteollisuuden, välisen linkin osoittaminen
muodostaa Huhtamiehen teoksen punaisen langan. Tämä näkyy etenkin
teoksen toisessa, autonomian aikaa käsittelevässä osassa. Huhtamiehen
mukaan maanjaot etenivät samassa tahdissa, kun metsäyhtiöiden
puunhankinta-alueet laajenivat, 1800-luvulla etenkin rautatieverkon
avustuksella. Huhtamies kirjoittaa, että rataverkko, teollistuminen
ja maanjaot liittyivät yhteen. 1800- ja 1900-lukujen osalta Huhtamies
linkitys onkin uskottava, toisin kuin 1700-luvun osalta. Metsän arvon
voimakas nousu 1800-luvun lopulla lisäsi kiinnostusta isojakoa
kohtaan ja sai myös maanomistajat kannattamaan yhteismaiden
jakamista.

1900-luvulla maanmittareita työllistivät etenkin Lapissa jatkunut
isojako, vuokra-alueiden lunastukset (torpparilaki), toisen
maailmansodan jälkeinen asutustoiminta ja kaupungistumisen
aiheuttamat muutokset. Sotien jälkeinen merkkipaalu oli vuosi 1977,
kun koko maa oli saatu peruskartoitettua. Huhtamies esittääkin, että
vasta nyt oli Bureuksen vuonna 1628 saama toimeksianto saatu
valmiiksi.

Mikko Huhtamiehen teoksen Maan mitta myötä maanmittauksen ja
maanmittareiden ammattikunnan historia on ensimmäistä saatu yksiin
kansiin. Aikaisemmat juhlakirjat ovat olleet liian hajanaisia, jotta
kokonaiskuva olisi päässyt hahmottumaan. Teoksessa käydään läpi
maanmittauksen historiaa monelta eri kantilta. Huhtamies on
perehtynyt perusteellisesti mm. alan tekniseen kehitykseen,
kartografian historiaan ja maanmittareiden koulutuksen vaiheisiin.

Kiinnostavinta teoksessa ovat kuvaukset siitä, minkälaista oli olla
maanmittari eri vuosisadoilla. Maanmittari asema esivallan ja
paikallisyhteisön välissä ei aina ole ollut helppo. Ei ollut aivan
tavatonta, että isojakotoimitus meni käsirysyksi. Etenkin nuorilla ja
kokemattomilla maanmittareilla oli vaikeuksia voittaa talonpoikien
luottamus. Toisaalta saatettiin maanmittarille joskus keittää
kahvitkin, esimerkiksi 1920-luvulla, kun maanmittari oli tulossa
muodostamaan uutta, itsenäistä tilaa entiselle torpparille.

Pysyviä piirteitä maanmittarin ammatissa ovat olleet matkustus ja
kenttätyöt. Huhtamies kirjoittaa, kuinka mikään muu virkakunta ei
joutunut matkustamaan yhtä paljon kuin maanmittarit. Välillä matkaa
piti taittaa hevosella tai veneellä, välillä poron kyydissä tai
pikajunalla. Myös mittausmenetelmät olivat raskaita. Tähystyslinjoja
piti aukaista kirveellä ja paaluja piti veistää ja hakata maahan.
Pysyvää tuntuu olleen myös ammatin huono vetovoima. Raskas työ ja
huono palkkaus eivät aina houkutelleet alalle riittävästi
opiskelijoita ja pätevyysvaatimuksista jouduttiin tinkimään.

Teoksella on monia ansioita, mutta se antaa myös huolimattoman
vaikutelman. Teoksessa on selkeitä virheitä, kuten sivun 322
kartassa, johon on merkitty ruotusopimuspitäjistä ainoastaan Kuusamo.
Salla ja Kemijärvi puuttuvat. Ja sivun 332 kuvatekstissä annetaan
virheellisesti ymmärtää, että tilattomat ja loiset tarkoittavat samaa
asiaa. Lisäksi lähdeluettelosta puuttuu muutama lähdeviitteissä
mainittu teos.

Huolimattomuudesta kertoo myös käsitteiden epätarkka käyttäminen.
Jacob Faggot ei ollut fysiokraatti, kuten teoksessa toistuvasti
väitetään. Kaikki maatalouden merkitystä korostaneet 1700-luvun
ajattelijat eivät olleet fysiokraatteja. Huhtamies myös väittää, että
isojakojärjestelyitä olisi tehty 1760-luvulla Preussissa ja
Schleswig-Holsteinin osavaltiossa. Niitä tehtiin Suomessa
1800-luvulla ja silloinkin niiden nimi oli isojaon järjestelyt.
Isojako-termiä ei ole mielestäni perusteltua käyttää kuvamaan muualla
Euroopassa toimitettuja maanjakoreformeja.

Huolimattomuuden piikkiin menevät myös väitteet, että talonpoikien
asema olisi säätyjärjestelmässä heikentynyt 1700-luvulla - eikö
kehityksen suunta ollut juuri päinvastainen - ja että tilojen
halkominen olisi sallittu vasta vuonna 1747. Tilojen halkomien oli
toki sallittua aikaisemminkin, mutta vuonna 1747 halkomisrajoituksia
lievennettiin. Vastaavia virheitä löytyy useita ja ne liittyvät usein
sellaisiin tekstikohtiin, jossa kirjoittaja on innostunut maalailemaan
liian suuria tulkintoja tarkkuuden kustannuksella.

Virheistä huolimatta teos antaa rikkaan ja monipuolisen kuvan
maanmittauksen ja maanmittareiden ammatin kehityksestä 1600-luvulta
nykypäivään. Erityismaininnan ansaitsee kirjan poikkeuksellisen hieno
kuvitus.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/