[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Punainen kortti urheilulle

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jyrki Ruohomäki  YTT, valtio-opin assistentti, Jyväskylän yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Humphreys, Joe: Rumaa peliä. Mikä urheilussa mättää? (Foul Play.
What's Wrong with Sport?). Kääntänyt Stenman, Petri. Like Kustannus
Oy, 2009. 253 sivua.


Punainen kortti urheilulle
---------------------------------------------------------

Joe Humpreysin 'Rumaa peliä. Mikä urheilussa mättää' tarjoaa hauskoja
anekdootteja sekä kriittisiä huomioita urheilubisneksen asemasta
länsimaisessa yhteiskunnassa. Syvempää analyysiä aiheesta kaipaava
jää kuitenkin pettymään.

 


Joe Humpreys ilmoittaa kirjansa tarkoitukseksi purkaa urheilun
myyttejä ja paljastaa kulissien takaista, päivänvaloa kestämätöntä
toimintaa, joka kyseenalaistaisi urheilun pyhän aseman (lähinnä)
länsimaisessa yhteiskunnassa.

Tehtäväänsä Humpreys toteuttaa keskittymällä yksi kerrallaan johonkin
urheilun erinomaisuutta korostavaan myyttiin, jonka kirjoittaja sitten
kumoaa lähinnä erilaisiin anekdootteihin perustuvalla näytöllä.
Tämäntyyppinen todistelu ei tietenkään ole loppuun asti vakuuttavaa,
mutta teoksen ei ole tarkoituskaan sanoa viimeistä sanaa urheilusta,
vaan toimia provokaationa. Kirjaa lukiessa tulee mieleen jopa Richard
Dawkinsin 'Jumalharha', sillä ote on samalla tavalla arkiajattelua ja
totuttuja konventiota haastava. Kärjistävä ja mutkat suoriksi vetävä
etenemistapa avaa Dawkinsin tapaan oven tietysti myös kritiikille.
Yhtäläisyydet eivät myöskään lopu kirjan pamflettimaiseen
rakenteeseen, vaan Humpreys, varsin yllätyksettömästi, vertaa
urheilua useasti uskontoon, menemättä kuitenkaan analyysissään aivan
loppuun asti. Esimerkiksi kristillisissä uskonnoissa keskeiselle
pelastus tai paratiisi -teemalle Humpreys ei esitä vastinetta
urheilusta. Toisaalta uskonnon ja urheilun samankaltaisuuden
valitseminen kirjan kaiken selittäväksi punaiseksi langaksi olisi
ollut helppo ja  pelkistävä ratkaisu.

Humpreys kertoo sitovansa analyysinsä yhteiskuntatieteelliseen ja
psykologiseen tutkimukseen. Käytännössä tämä tarkoittaa ainoastaan
tieteelliseltä näyttävän viittausapparaatin käyttöä, eikä Humpreys
juurikaan keskustele esimerkiksi yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen
kanssa, ajoittaisia Marxin mieleentuovia viittauksia lukuun
ottamatta. Luvatun teoreettisen ja tieteellisen viitekehyksen
puuttuminen on harmillista, sillä teemasta olisi sen avulla saanut
aikaiseksi myös painavamman puheenvuoron. Esimerkiksi nationalismin
ja urheilun suhde on  iso teema, jonka Humpreys sivuuttaa. Tämä on
outoa, varsinkin kun otetaan huomioon kirjan jalkapallokeskeisyys.
Eräs viimeaikojen keskeisiä urheilu ja nationalismi -keskusteluja on
ollut debatti jalkapallon 2006 maailmanmestaruuskisojen nostattamasta
kansallistunteesta Englannissa ja Saksassa. Analyysi tästä
keskustelusta saattaisi olla hyvinkin mielenkiintoinen. Humpreys
kuitenkin ohittaa aihepiirin kokonaan.

Humpreys olisi voinut rohkeammin heittäytyä pohtimaan sitä, kenen
intressejä urheilun viihdeteollisuus palvelee. Kaupallisuuden
kritiikin lisäksi urheilun massoja turruttava aspekti, jonka Humpreys
kyllä tuo esiin, olisi antanut eväitä osuvampaan
yhteiskuntakritiikkiin. Mahdolliset urheilun kautta toteutettavat
päämäärät eri konteksteissa jäävät nyt käsittelemättä ja pääpaino on
urheilun kaupallisuuden kritiikissä.  Jäntevään ja kriittiseen
analyysiin urheilun asemasta nyky-yhteiskunnassa ei siis aivan
päästä, vaikka välillä käydään lähellä.

Toki asiaa voi lähestyä vähemmän yhteiskunnalliseltakin kannalta ja
monet Humpreysin pikku tarinoista ovat oivallisesti valittuja.
Kiinnostava on esimerkiksi kertomus tiibettiläisten harrastamasta
lentopallon kaltaisesta pelistä, jossa joukkueet eivät tavoittele
voittoa toisistaan, vaan kamppailevat yhdessä pelivälineen
ilmassapysymisen puolesta. Tarina on herkullinen, varsinkin kun se
höystetään länsimaisen silminnäkijän tyrmistyksen kuvauksella.

Humpreys on parhaimmillaan puhuessaan länsimaisen urheilun
suoraviivaisesta lähtökohdasta voittaa vastustaja, eikä esimerkiksi
pyrkiä esteettiseen tai yhteisölliseen kokemukseen. Asia ei ehkä ole
näin yksiselitteinen, mutta voittamisen päämäärään usein liittyvä
sotaisa retoriikka avaa oven käyttää urheilua välineenä. Mainittakoon
esimerkiksi jalkapallojoukkueiden kautta representoidut etniset
ristiriidat Skotlannissa ja Pohjois-Irlannissa sekä Englannin
valioliigan jatkuvan konfliktin tilassa eläviin seuroihin liittyvät
sosiaaliset ja poliittiset jännitteet. Humpreys kysyy, miksi
kyseisten joukkueiden päättäjät sallivat kannattajakuntansa laulut
vaikkapa feeniläisten veressä kahlaamisesta (Pohjois-Irlanti ja
Skotlanti) tai homofobisen ja rasistisen hysterian kannattajien
retoriikassa?

Humpreysin vastaus löytyy nyky-urheilun luonteesta lliiketoimintana,
joka pyrkii maksimoimaan liikeyrityksen ('urheiluseuran')
omistajilleen tuottaman voiton. Tässä yhtälössä eettiselle
pohdinnalle ei jää tilaa.  Toki esimerkiksi Euroopan jalkapalloliitto
(Uefa) kampanjoi näkyvästi rasismia vastaan, mutta Uefan
tv-mainoskampanjoiden teho jää oireiden lääkitsemisen tasolle, kun
rasismia ruokkivia instituutioita ylläpidetään pelkästään
liiketoiminnan ehdoilla.

Humpreys ei väitä urheilua  lähtökohdiltaan rasistiseksi. Urheilun
ideasta ei väistämättä seuraa pyrkimystä joukkotuhontaan, mutta
etenkin joukkueurheilu tarjoaa alustan kyseenalaisten päämäärien
ajamiseen. Taustalla on kuviteltujen yhteisöjen etsimisen mekanismi,
joka laajentaa urheilujoukkueiden 'me vastaan he' -asetelman muualle
yhteiskuntaan, sekä päinvastoin. Miltä osin urheiluseurojen tai
urheilun kattojärjestöjen tulisi kantaa vastuuta, kun
vastakkainasettelu irtautuu itse urheilutapahtumasta ja alkaa
heijastaa yhteisön muita etnisiä, poliittisia tai sosiaalisia
jännitteitä?  Tähän Humpreys ei suoraan vastaa, mutta kysymys nousee
esiin läpi kirjan. Tietenkin voi myös pohtia, tarjoaako urheilu
pakoventtiilin, joka mahdollistaa erilaisten jännitteiden
käsittelemisen urheilun kautta, estäen niiden leimahtamisen muualla
yhteiskunnassa?

Uefan ja Fifan (Kansainvälinen jalkapalloliitto) lisäksi Humpreysin
kritiikin kohteena on Kansainvälinen olympiakomitea (KOK). Teoksessa
myös käydään läpi ja kumotaan useat myytit esimerkiksi urheilun
mahdollistamasta sosiaalisesta noususta.

Sekä teoksen vahvuudet että heikkoudet liittyvät humoristisesti asiaa
esittelevään kirjoitustapaan.  'Rumaa peliä' on hyvin helppolukuinen
ja palkitsee lukijansa naurulla useasti.  Teos jää kuitenkin lopulta
liikaa kertakäyttöviihteen tasolle, eikä nouse sellaiseksi
pamfletiksi, joka olisi kyseenalaistanut urheilun pyhän aseman täysin
uskottavasti. Renesanssin kokeneen pamflettikirjallisuuden tehtävä on
herättää reaktio lukuhetkessä, mutta Humpreysin aihepiiri ja
käytettävissä ollut materiaali olisi antanut mahdollisuuden
ajattomampaankin tuotokseen. Tällaisenaan kirjan voi liian helposti
lukea pelkkänä anekdoottikokoelmana.

Kirja on voimakkaasti kulttuurisidonnainen ja sen käsittelemä urheilu
on angloamerikkalaista urheilua, etenkin jalkapalloa. Tämä ei
mielestäni ole dismeriitti, koska esimerkiksi pelkästään
Britteinsaarten jalkapallomaailmassa on aineksia useampaankin
teokseen ja sama dynamiikka on  tunnistettavissa myös muualla
länsimaailmassa. Humpreys yrittää argumentoida yksittäistapaukset
ylittävällä tasolla,  mutta kirjan materiaalipohja ei kanna sanomaa
aivan loppuun saakka. Ajattelemisen aihetta teos kuitenkin antaa.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/