[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Metsästyksen kulttuurihistoriasta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:

------------------------------------------------------
Sirpa Aalto <Sirpa.Aalto at joensuu.fi>
FL
------------------------------------------------------

Metsästyksen kulttuurihistoriasta

Lehikoinen Heikki: Tuo Hiisi hirviäsi. Metsästyksen kulttuurihistoria
Suomessa. Teos: Keuruu 2007. 303 s.

Hossassa tavattiin 1950-luvulla metsästä karhu, joka oli sammunut
juotuaan metsään kätketyn pontikkatehtaan valmiiksi käyneen rankin.
Tuo Hiisi hirviäsi – Metsästyksen kulttuurihistoria Suomessa on
miellyttävä lukukokemus, sillä teksti on elävää ja värikkäät
esimerkit – kuten edellä mainittu – ilahduttavat lukijaa. Heikki
Lehikoisen teos metsästyksen kulttuurihistoriasta kokoaa ansiokkaasti
ja monipuolisesti metsästyksen historiaa sekä lopuksi myös
metsästykseen liittyviä uskomuksia. Lehikoinen käy läpi
metsästystapoja ja menetelmiä kivikaudelta 1900-luvulle. Sen jälkeen
hän esittelee erikseen suur- ja pienriistan jahtia maalla, sekä
”meren elävien, järvien asukkien ja siivekkäiden metsästystä”. Oma
kappaleensa on omistettu turkismetsästykselle ja -kaupalle. Eikä
syyttä, sillä muodostihan turkiskauppa aina sydänkeskiajalle saakka
merkittävän tulonlähteen Suomen asukkaille ja Ruotsin kruunulle.

Turkiskaupan yhteydessä kerrataan Suomen keskiajan historiaa ehkä
turhankin tarkasti, mutta tarkoitus lienee ollut asettaa turkiskauppa
ja sen merkitys oikeisiin historiallisiin puitteisiinsa. Kuitenkin
tekstiä leimaa tässä kohdin paikoin vanhakantainen kielenkäyttö, kun
puhutaan suomalaisten ”heimoista” tyylin, joka kuuluu 1800-luvun
nationalistiseen historiankirjoitukseen. Lisäksi ihmettelen kovasti
tekstissä esiintyvää kuningas Maunu Eerikinpojalle annettua lisänimeä
”Liehakko”, jota en ole nähnyt käytettävän muualla suomenkielisessä
kirjallisuudessa. Vakiintuneita hallitsijoiden lisänimiä toki
käytetään, mutta sellaisesta tässä tapauksessa tuskin on kyse.

Metsästys ei ollut vain elinkeino, jolla hankittiin elantoa pöytään.
Se liittyi myös tuhoeläinten, lähinnä suurpetojen, torjuntaan.
Petojen torjuntaa pidettiin niin tärkeänä, että se näkyi myös
laeissa: Vuoden 1736 alussa voimaan astuneessa laissa lueteltiin
nimeltä useita haittaa aiheuttavia eläimiä, joita sai vapaasti pyytää
ilman pelkoa syytteistä. Tällaisia eläimiä olivat suurpetojen lisäksi
mm. näätä, saukko ja majava sekä linnuista haukat, kotka ja huuhkaja.
Maanomistajia velvoitettiin myös rakentamaan susiaitoja ja -kuoppia.

Suomen kieleen metsästys on tuonut monenlaisia sanoja ja sanontoja,
joiden alkuperäinen merkitys on jo unohtunut. Kukapa enää muistaa,
että ”raha” on tarkoittanut kuivunutta eläimen nahkaa. Ja millä
tolalla asiat ovat, kun tola on jäniksen käyttämä kulkupolku. Lisäksi
teoksesta selviää, että ”nokeainen” ei olekaan tarkoittanut soopelia,
kuten on kuviteltu. Sanalla on voitu viitata myös näätään ja
majavaan. 

Lehikoisen teoksen nimi antaa jotenkin odottaa, että
metsästystaioilla ja -uskomuksilla olisi keskeisempikin rooli
kirjassa. Niihin paneudutaan kuitenkin vasta kirjan lopussa. Hymyssä
suin saa kyllä lukea, mitä kaikkia uskomuksia ja taikoja
metsästykseen on liittynyt. Seuraavan kerran, kun oma musti ei
tunnukaan toimivan metsässä ja aja jänistä, niin tiedän, että voin
heittää housut jalasta ja pujottaa koiran kolmasti jalkojen välistä
hokien: ”Pääsyös turvat tukkeista, Vainusalmet salpeista, Tulluas
tuulena kärsään, Utuna penikan nokkaan!” Nykyisin metsästykseen ei
enää liity taikauskoa, mutta onnea ei edelleenkään saa metsästäjälle
toivottaa, vaan mieluummin tarkkoja laukauksia.

------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/index.php