[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Salaiset aseveljet - sensaatio vai julkinen salaisuus?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:

------------------------------------------------------
Leitzinger, Antero <antero.leitzinger at migri.fi>
VTT
------------------------------------------------------

Salaiset aseveljet - sensaatio vai julkinen salaisuus?

Silvennoinen, Oula: Salaiset aseveljet - Suomen ja Saksan
turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933-1944. Otava: Keuruu 2008. 477 s.

Oula Silvennoisen väitöskirja ”Salaiset aseveljet” on sujuva ja
huolellinen esitys Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyöstä
1933–1944. Sen kohutuin ”paljastus” on, että muutamat Valtiollisen
poliisin saksalaismieliset edustajat olisivat osallistuneet
jatkosodan hyökkäysvaiheessa otettujen sotavankien teloituksiin ja
toimittamiseen Norjaan. Tämän ei pitäisi sinänsä olla mikään yllätys,
sillä olihan Saksalla rintamavastuu Pohjois-Suomessa. Silvennoinen ei
kuitenkaan lopulta todista, että suomalaiset olisivat ”välttämättä
ottaneet osaa varsinaiseen tappamiseen”, vaan he olivat
”todennäköisemmin...osasina pitemmässä ketjussa”, jonka kautta
Silvennoisen arvion mukaan kulki yli 500 sotavankia, mikä jäi Saksan
koko itärintaman yli 1,5 miljoonan uhrin joukossa ”mittasuhteiltaan
vaatimattomaksi” (s. 333).

Yksittäiset sotarikokset ovat toki rikoksia ja ansaitsevat vähintään
historian tuomion, mutta suhteuttaminen ja sensaatiohakuisen median
tyynnyttely asiatiedoilla on tarpeen pitää mielessä, koska varsinkin
kansainvälinen julkisuus ymmärtää kaiken mahdollisen väärin
viattomistakin mainospuheista. Ranskalais-amerikkalainen
romaanikirjailija Jonathan Littell innostui jo vihjailemaan Helsingin
Sanomissa 30.10. saksalaisen kuolemanpartion toimineen Kannaksella,
mutta mitään tällaista ei Silvennoinen ole väittänyt.

Väitöskirja ei tuo esiin mitään mullistavaa uutta sodanaikaisten
pakolaisten ja ulkomaalaisten siviilien kohtelusta. Silvennoinen
kumoaa kuvitelmat, että vuoden 1942 tunnettujen karkotusten taustalla
olisi ollut 'kokonaissuunnitelmaa kaikkien Suomessa oleskelleiden
juutalaisten pakolaisten luovuttamisesta' (s. 369); Valpolla ei ollut
'mitään laajempaa suunnitelmaa' (s. 258), vaan kuolemanleireille
päätyneet kahdeksan juutalaista sattuivat vain onnettomuudekseen
kuulumaan eri syistä ei-toivotuiksi joutuneiden ulkomaalaisten
ryhmään, joka haluttiin poistaa maasta tavalla tai toisella (s.
308–309). 

Valpon päällikön Arno Anthonin olisi pitänyt virkansa puolesta
tietää, millaisen kohtalon juutalaiset saisivat osakseen Saksan
miehittämässä Virossa, mutta mitään todisteita ei ole siitä, että
Anthoni olisi valmistellut samaa kohtaloa muillekin juutalaisille.
Anthoni itse väitti oikeudenkäynnissä, ettei ehtinyt lukea
passintarkastaja Olavi Viherluodon Viron-matkakertomusta. Viranhoidon
kiireet ja laiminlyönnit eivät olleet Valpon historiassa
tuntemattomia.

Väitteet Anthonin saksalaisille luovuttamasta juutalaisluettelosta
ovat ilmeisen vääriä, mutta juutalaisia nimiä sisältyi Anthonin
käyttämiin luetteloihin Keski-Euroopan pakolaisista (s. 312–314, 361
ja 443–444). Silvennoinen olisi tosin voinut lisätä, että nämäkin
olivat vain osajoukko Suomessa oleskelleista juutalaisista ja muista
pakolaisista. Sen sijaan hän viittaa harhaanjohtavasti ”poliittisten
pakolaisten kortistoon” (s. 361), jollaista ei ole ollut olemassa –
pakolaisista yritettiin kyllä tehdä sekalaisia luetteloita (jo kauan
ennen sotaa), mutta heidän nimensä oli aina poimittava yleisen
ulkomaalaiskortiston tuhansien nimien joukosta, mikä tuotti ilmeisiä
vaikeuksia. Käytännössä tehtävästä olisivat suoriutuneet Anthonia
paremmin arkistojen asiantuntijat – Valpon passitoimiston
naisvirkailijat.

Silvennoinen ei selitä, miksi hänkin kirjoittaa ”luovutuksista”,
vaikka tietää varsin hyvin, että kyse oli karkotuksista eikä
luovutuksista – ero on tärkeä, sillä Suomi päättää itse, keitä se
karkottaa maasta, mutta luovutukset perustuvat jonkin toisen maan
esittämään luovutuspyyntöön. Kuten Silvennoinenkin toteaa, Saksa ei
nähnyt tarpeelliseksi kiirehtiä juutalaisten kansanmurhan ulottamista
Suomeen, eikä ollut aloitteellinen Suomesta karkotettavien
ulkomaalaisten kauttakulun järjestämisessä.

Silvennoisen epätäsmällisyyttä voi puolustella sillä, että jo Valpo
itse erehtyi toistuvasti puhumaan ”luovutuksista”. Tämä sai
luultavasti alkunsa siitä, että Viherluoto oli lokakuussa 1941 käynyt
Tallinnassa keskusteluja muutamien edellisen vuoden lopulla Suomeen
tulleiden neuvostovirolaisten vakoojien palauttamisesta ja tässä
yhteydessä saksalaiset olivat puhuneet yleisemminkin
luovutuskäytännöstä siltä varalta, että heillä olisi tiedossaan
Virosta karanneita rikollisia. Mitään todisteita ei kuitenkaan ole
siitä, että Saksa olisi pyytänyt Suomelta muita pakolaisia ennen kuin
Suomeen alkoi tulla vuonna 1943 tuhansia Saksan armeijan pakko-ottoja
paenneita virolaisia, jotka liittyivät Suomen armeijaan. Kun Suomi
silloin uhmasi Saksaa, ei kyseessä ollut pelkästään laskelmointi
Saksan tappiolla, vaan suomalaisilla oli oikeustaju tallella.
Neuvostoliitto tuskin olisi välittänyt siitä, vaikka ”Suomen pojat”
olisi palautettu Viroon ja teloitettu tai passitettu siellä
rintamalle.

Vaikka Silvennoinen esittelee ansiokkaasti aseveljien
poliisiyhteistyön toimijoita, hän jättää mainitsematta Saksan
suurlähetystön ja kansallissosialistisen puolueen edustajat. Jos
saksalaiset tarvitsivat luetteloita Suomen juutalaisista, he saivat
niitä varmasti vaivattomimmin Wilhelm Jahren tai Peter Paulin
kaltaisilta innokkailta asiamiehiltään, joita Silvennoinen ei edes
mainitse. Silvennoinen mainitsee Valpon puolelta mm. Tauno Heliaran
ja Veikko Heinosen, mutta olisi voinut kertoa heidän myöhemmistä
elämänvaiheistaan sen, että kumpikin työskenteli vielä 1970-luvulla
Ulkomaalaistoimistossa. Jalmari Sinivaara puolestaan toimi
Ulkomaalaistoimiston edeltäjän, Passitoimiston apulaispäällikkönä
vuosina 1938–1946, mutta Silvennoinen käyttää hänestä tätä
virkanimikettä ennenaikaisesti jo aiempinakin vuosina (s. 78 ja
102).

Jos todella halutaan syventyä suomalaisten virkamiesten
juutalaisvastaisuuteen, kannattaisi tutkia tarkemmin
kansalaisuushakemusten valikoivaa jäädyttämistä jatkosodan
alkuvaiheessa, minkä Silvennoinen mainitsee ohimennen (s. 290).
Etenkin sisäministeri Toivo Horellin toiminta ansaitsisi
perusteellisen tieteellisen tutkimuksen, kuten Silvennoinenkin toivoo
(s. 337).

Kaiken kaikkiaan Silvennoinen kuitenkin liioittelee antisemitismin
vaikutusta Valpon yleiseen toimintakulttuuriin ja joutuu välillä
perääntymään myöntämällä, että se oli sittenkin alisteista
kommunisminvastaisuudelle. Silvennoinen ymmärtää, että Suomen
turvallisuuspoliisina Valpo keskittyi torjumaan Neuvostoliiton uhkaa,
mutta heti perään hän sortuu syyttämään Valpoa kaksinaismoralismista,
koska ”poikkeustoimet kohdistuivat vain Neuvostoliiton kansalaisiin”
(s. 334). Eikö tämä ollut enemmän kuin luonnollista ottaen huomioon,
että Suomen suuri naapurimaa ja vihollinen sodassa oli Neuvostoliitto
eikä Norja tai Nicaragua?

Yleensä Silvennoisen onnistuu välttää asenteellisuuksia, mutta
muutaman kerran näyttää siltä kuin tekstiin olisi unohtunut kenties
hypoteesivaiheesta lapsellisia huomautuksia suomalaisen oikeiston ja
poliisikunnan maailmankuvasta, ikään kuin se olisi aiheuttanut
virkamiehille ylivoimaisen kiusauksen poiketa asiallisesta
”ohranoinnista”. Lopulta Silvennoinen suostuu kuitenkin antamaan
tunnustusta ”suomalaisen hallintokoneiston tiukemmin valvomilla
alueilla” Etelä-Suomessa vallinneelle lailisuudelle, jonka puitteissa
oli ”täydellisen hyviä syitä vastustaa kommunismia ja käytännössä
kaikkea sitä, mitä Neuvostoliitto edusti, eikä yksikään näistä syistä
ollut ristiriidassa lainmukaisuudesta tinkimättömän
viranomaistoiminnan tai humaanin poliisityön ihanteiden kanssa.” (s.
335).

Juuri niin – Lapin sotarikokset olivat sittenkin poikkeus, eikä
pääsääntö aseveljeyden arjessa. Valpokin oli kansainvälisessä
vertailussa hämmästyttävän hillitty viranomainen, ehkä johtuen
perisuomalaisesta hitaudesta ja jäyhästä luonteenlaadusta, joka ei
viitsi innostua kaikista hullutuksista. Se säästi suomalaisten
valtaenemmistön aikanaan niin kommunismin kuin
kansallissosialisminkin kiusauksilta ja koitui myös ulkomaalaisten
onneksi.

Silvennoinen tekee vertailua Hannu Rautkallion tutkimusten ja Elina
Sanan ”journalistisen reportaasin” (s. 368) välillä. Rautkallion
kirjalle ”Holokaustilta pelastetut” (2004) hän antaa tunnustuksen
”ainoana varsinaisesti akateemisena työnä...samasta aihepiiristä” (s.
370) ja etenkin loppuviitteissä (joita on kaikkiaan 952) Silvennoinen
arvostelee Sanaa. Suuren yleisön edessä, joka ei viitsi perehtyä
yksityiskohtiin, Silvennoinen heittäytyy kuitenkin populistiksi
väittämällä, että ”Sanan pessimistiset arvaukset tulevat lopulta
Rautkalliota useammin osuneiksi lähemmäs totuutta.” (s. 370). Tälle
tuomiolle ei löydy perusteita, joten sen ainoa tarkoitus lienee
irtisanoutua Rautkalliosta ja myötäillä Sanan sensaatioihin
ihastunutta mediaa. 

On toki ymmärrettävää, että tuore tohtori haluaa kapinoida
auktoriteetteja vastaan, mutta pitääkö historiantutkijan aina leikkiä
kukkulan kuningasta? Eikö Suomen kokoisessa maassa voisi joskus
hyväksyä, että edeltäjiä voi oikaista ja täydentää ilman avointa
sodanjulistusta? Alituiset kaksintaistelut yksityiskohdista kun
yleiskuva on kuitenkin perimmältään yhteensopiva väsyttävät sellaista
lukijakuntaa, jolle väitöskirja on pikemminkin uusi kivi yhteiseen
rakennelmaan kuin kaiken aiemman tutkimuksen mitätöivä vallankumous.

Näillä varauksilla Silvennoisen väitöskirjaa voi pitää hyvänä ja
selkeyttävänä lisänä tärkeään aihepiiriin, jossa on vielä kylliksi
tilaa seuraajillekin. On helppo yhtyä siihen kohtuullisen
tasapainoiseen päätelmään, että ”ulkomaalaisten kohtelu sodan ajan
Suomessa oli monivivahteinen ja ristiriitainen kokonaisuus, josta on
mahdollista nostaa tarkasteltavaksi niin myönteisiä kuin
kielteisiäkin ilmiöitä.” (s. 370). Itsekritiikki on arvokas
ominaisuus, mutta sitä ei tarvitse lietsoa itseinhoksi, sillä
suomalainen ulkomaalaispolitiikka niin kuin aseveljeyskin selviää
sittenkin aika lailla kunnialla jokasyksyisestä ryöpytyksestä, kun
milloin mistäkin vainutaan historiallista skandaalia isänpäivän
kirjamyynnin piristämiseksi tai talvisodan muistopäivän ja
itsenäisyyspäivän sotaisan juhlinnan pilaamiseksi.

------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/index.php