[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisien yhteistyön salainen historia

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:

------------------------------------------------------
Matti Enbuske <etunimi.sukunimi at oulu.fi>
FT, tutkija, Oulun yliopisto
------------------------------------------------------

Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisien yhteistyön salainen historia

Silvennoinen, Oula: Salaiset aseveljet. Suomen ja Saksan
turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933 - 1944. Otava: Keuruu 2008. 477 s.

Oula Silvennoisen teos on ansiokas tutkimus Suomen ja Saksan
turvallisuuspoliisien yhteistyöstä. Se on väitöskirjana vankkaa
historian perustutkimusta ja samalla erinomaisen sujuvasti
kirjoitettu populaari tietokirja. Lähdeaineisto toisaalta tarjoaa
oivan mahdollisuuden ”jännärimäiseen” henkilöhistorian kautta
tapahtuvaan kerrontaan. Tutkimuksen tiimoilta on myös nostatettu,
ehkä tietoisestikin, sensaatioluonteista kohua, joka ei tee oikeutta
kirjan sisällölle. 

Silvennoisen väitöskirjassa tuodaan esille paitsi uutta tietoa
etsivän keskuspoliisin (EK) ja valtiollisen poliisin (Valpo)
toiminnasta niin myös aikaisemmissa tutkimuksissa ja kirjallisuudessa
esille nostettuja jatkosodan ajan tapahtumia oikeissa yhteyksissään,
tarkentuneena ja dokumentoituna. Suomalaisen turvallisuuspoliisin
toiminta tulee tarkasteluun henkilötasolta laajempiin poliittisiin
yhteyksiin kytkeytyneenä – motiiveja ja selityksiä hakien kuten
historiantutkimuksen tulee tehdäkin. 

Ennen kaikkea oikeisiin mittasuhteisiin asettuvat vuonna 2003 suurta
kohua herättänyt Elinan Sanan kirja Suomen ihmisluovutuksista
Gestapolle ja Hannu Rautkallion jatkosodan ajan juutalaiskysymyksiä
sivunneet tutkimukset. Sanan teoksen seurauksena perustettiin
erityinen tutkimushanke Suomen ihmisluovutuksista 1939–1955, jossa
myös Silvennoinen on työskennellyt. Hanke on siis alkanut tuottaa
hedelmää.

Silvennoinen toteaa osuvasti, kuinka varsinkin Rautkalliolla ovat
johtopäätökset kulkeneet tutkimustyön edellä. Se on valitettava ilmiö
monen muunkin historiaselvityksen osalta nykypäivänä. Omien
tarkoitusperien ajaminen, kiire ja julkisuushakuisuus tuottavat
esityksiä, joissa jopa historian perusmetodit ovat unohtuneet
puhumattakaan kattavasta lähdeaineiston analysoinnista. 

Oula Silvennoisen tutkimuksen rungon muodostaa EK-Valpon aineisto,
mutta hän on koonnut ansiokkaasti myös Saksan turvallisuuspoliisin
sirpaloituneita tietoja Baltian maissa ja Saksassa. Silvennoinen
osoittaa perusteelliseen arkistotutkimukseen nojautuen ja
analyyttisen viileällä tyylillään, kuinka etsivä keskuspoliisi loi jo
1920-luvulla päällikkönsä Esko Riekin johdolla Saksan
turvallisuuspalvelun mukaisen toimintamallin. Yhteistyö jatkui
luontevasti natsien valtaannousun jälkeen 1930-luvulla ja vuodesta
1938 lähtien valtiollisena poliisina. Tuolloin sen päälliköksi
nimitettiin Paavo Säippä, joka oli kuitenkin varsin pidättyväinen
Saksan-yhteistyössään. Käytännössä keskeinen hahmo oli Valpon
kakkosmies, apulaispäällikkö Bruno Aaltonen. Talvisota kuitenkin
katkaisi turvallisuuspoliisien välisen tiiviin yhteistyön.

Tutkimuksen aikarajauksen asettaminen vuoteen 1933 on sinänsä selkeä,
kansallissosialistien valtaannousu, mutta jossain määrin
perustellumpaa olisi ollut kuljettaa esitystä aina EK:n
perustamisesta 1919 lähtien myös kirjan otsikkotasolla. Kirjassa
kuitenkin käsitellään alkuvuosikymmenen yhteistyötä. Näkökulma on
painottunut työssä Suomen turvallisuuspoliisiin ja semminkin kun
etsivän keskuspoliisin päällikkönä toimi Esko Riekki vuodesta 1923
lähtien aina vuoteen 1938 saakka. EK:n toiminnassa vuosi 1933 ei
merkinnyt kovin jyrkkää muutosta.

Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisien välinen yhteistyö pohjautui
erityisesti läheisiin henkilösuhteisiin. ”Kansanvallan miehenä”
tunnettu Säippä erotettiin alkuvuodesta 1941 Valpon päällikkyydestä
ja tilalle tuli Saksan suuntaan myötämielisesti tähynnyt Arno
Anthoni. Talvisodan aiheuttaman lyhyen katkoksen jälkeen
turvallisuusyhteistyö jatkui Aaltosen ja Anthonin toimesta
aikaisempaa syvempänä ja meidän aikaan saakka osin tuntemattomana.
Aaltonen erotettiin vuonna 1942 lähinnä sisäisen valtakamppailun
vuoksi.


Toimintaryhmät

Silvennoinen esittää tutkimuksessaan, kuinka talvisodan jälkeen
yhteistyö elpyi nopeasti. Teoksessa tulee esille mielenkiintoisena
tietona, kuinka Bruno Aaltonen oli ollut jo vielä talvisodan
kestäessä helmikuun lopulla 1940 yhteydessä Saksaan ja Gestapon
päällikköön Heinrich Mülleriin sekä Gestapon vaikutusvaltaiseen
juristiin Werner Bestiin ja toivonut yhteistyön elvyttämistä
saksalaisten kanssa. Vaikka kyse oli yksittäisistä
henkilökontakteista, Aaltonen oli merkittävässä asemassa talvisodan
aikana. Kontakteista oli tietoinen myös sisäministeri Ernst von
Born.

Kun Saksan sotavoimat tulivat kesällä 1940 Pohjois-Norjaan ja
Lappiin, mukana tulivat myös SS:n alainen turvallisuuspoliisi ja
siihen kuulunut salainen valtionpoliisi Gestapo. Sitäkin kolkompi
historian kaiku on nimellä Einsatzgrupp eli toimintaryhmä.
Silvennoinen toteaa osuvasti, että turvallisuuspoliisin
erikoisyksiköt tekivät maailmankatsomuksellisen tuhoamissodan
arkaluonteisimpia tehtäviä.

Saksan turvallisuuspoliisi perusti itärintaman vallattuja alueita
varten neljä toimintaryhmää, jotka tulivat toimimaan Kaukasiasta
Norjaan. Niiden alayksikköinä oli pienempiä toimintakomennuskuntia
eli Einsatzkommandos. Einsatzgruppe A:n alue kattoi Saksan pohjoisen
armeijaryhmän Baltiasta Valko-Venäjälle, mutta jo heti Norjan
valtauksen yhteydessä kesällä 1940 toimintaryhmä aloitti vastarinnan
tukahduttamisen myös Norjassa. Saksan vallattua Baltian maat kesällä
1941 eliminoitiin Virossa välittömästi tuhansia kommunisteiksi
luettuja henkilöitä ja juutalaisia. Tammikuuhun 1942 mennessä oli
Einsatzgruppe A surmannut omien laskelmiensa mukaan 240 410 ihmistä.
Tavoitteena oli juutalaisten ja kommunistien määrätietoinen
tuhoaminen.

Tähän saakka on uskottu, ettei Suomen alueella toiminut
toimintakomennuskuntia. Silvennoinen osoittaa vakuuttavasti, että
uskossa ei ole ollut totuus. Välittömästi saksalaisten vallattua
Pohjois-Norjan kesällä 1940 ottivat turvallisuusviranomaiset yhteyden
rajan yli Suomen valtiolliseen poliisiin. Valpo asetti heinäkuussa
1940 Petsamoon yhteysmiehet, jotka olivat siitä lähtien jatkuvassa
kontaktissa Kirkkoniemessä olleisiin saksalaisiin. Silvennoisen
mukaan turvallisuuspoliisien salainen aseveljeys syveni niin, että
Valpo oli syksyn 1940 kuluessa jo valmis palvelemaan Saksan etuja
pohjoisessa. Aseveljeys tiivistyi entisestään, kun Säipän tilalle
Valpon päälliköksi tuli saksalaismielinen Arno Anthoni. Luonteva
kehityskulku oli, että turvallisuusyhteistyötä varten muodostettiin
myös Einsatzkommando Finnland. 


Valpo mukana Einsatzkommando Finnlandin toimissa kysymys Murmanskin
ja Kuolan alueen kommunistien hoitamisesta tuli ajankohtaiseksi
keväällä 1941, kun Saksan ryhtyi valmistelemaan sotatoimia
pohjoisessa. Hyökkäysoperaation kaavailtiin kestävän muutamia päiviä,
joten valloitetun alueen turvallisuuskysymys oli hoidettava nopeasti.
Tähän tehtävään saksalaiset kaipasivat myös Valpon apua, sillä
jälkipuhdistuksissa tultaisiin tekemisiin Murmanskin alueen
suomalaiskommunistien kanssa. Määrätyn kaavan mukaisesti
toteutettavaa eliminoimistehtävää varten oli perustettava
saksalais-suomalainen komennuskunta. Silvennoinen osoittaa, kuinka
suunnitelma sopi myös ideologisesti suomalaisille, sillä
juutalaisbolševismi koettiin pahimmaksi viholliseksi.

Sodankulku ei edennyt kuitenkaan suunnitelmien mukaisesti, mutta
hyökkäyksen yhteydessä saatavia neuvostosotavankeja varten
perustettiin pohjoiseen kaksi saksalaista sotavankileiriä. Stalag 309
sijoitettiin Sallaan ja Stalag 322 Kirkkoniemen lähelle Elvenesiin
Norjassa. Silvennoinen tarkentaa jo osin aiemminkin tunnettujen
leirien synkkää luonnetta, joskaan varsinaisia keskitysleirejä ne
eivät olleet.

Einsatzkommando Finnlandin päällikkönä toimi Wilhelm Laqua
Kirkkoniemessä. Valpo asetti heinäkuun alussa 1941 Saksan
turvallisuuspalvelun avuksi 12 hengen suomalaisryhmän, josta
varsinaiset toimintamiehet olivat Rovaniemen-osastosta.
Kiivasluontoisin heistä tuntui olleen Arvid Ojasti, joka pakeni sodan
jälkeen Suomesta Venezuelaan ja sai siellä lopulta surmansa.
Silvennoisen mukaan komennuskunta oli toiminnassa Sallan
vankileirillä viimeistään syyskuun puolessavälissä 1941. Valpon
miehiä siirtyi sekä Sallaan että Elvenesiin, ja osa komennuskunnan
suomalaisista matkasi saksalaisrintaman mukana Neuvostoliiton
puoleisiin kyliin, muun muassa Kiimasvaaraan ja Kiestinkiin,
perkaamaan kommunistihenkilöitä ja valvomaan paikallisia asukkaita. 

Einsatzkommando Finnlandista ei ole tarkkoja tietoja. Silvennoinen on
löytänyt Valpon arkistosta vain kaksi asiakirjaa, joissa mainitaan
toimintakomennuskunta nimellä. Siitä huolimatta Silvennoinen on
pystynyt rakentamaan luotettavan ja johdonmukaisen kuvan
komennuskunnasta ja sen luonteesta. Sallan leirillä kuulustelijana
toiminut Veikko Heinonen raportoi syyskuussa 1941, että Stalag 309:n
kautta oli kulkenut yli 2000 sotavankia, joista osa oli kuollut. Hän
oli hyvin tietoinen leirillä tapahtuneista teloituksista. Elvenesin
leirin luonteesta kertoo se, että ennen sotia kovaotteisena
lapualaisaktivistina tunnettu kajaanilainen Albin Tolonen ei kestänyt
tehtävissään leirin suomalaiskuulustelijana.

Tutkimuksessa viitataan myös Kolarin ja Kittilän poikkeuksellisen
laajaan metsäkaartilaisuuteen. Saksalaiset olivat Berliiniä myöten
hyvin tietoisia kaartilaisten olemassaolosta, sillä kommunistien
toiminta aiheutti syvää huolta turvallisuusjoukoissa. Tapahtumista ja
myös Valpon toiminnasta etsinnöissä olisi ollut saatavissa lisätietoja
muisteluksista ja tutkimuksista, mutta Silvennoinen on rajannut Valpon
toimet metsäkaartilaiskysymyksessä työnsä ulkopuolelle.
Kuriositeettina mainittakoon kaartilaisten etsinnöistä, kuinka
Kolarin Vaattojärven kylän asukkaita koottiin pieniksi ryhmiksi,
joita kierrätettiin seudun taloissa. Tullessaan taloon yhden
ryhmäläisistä oli huudettava: ”Molotohvi tulloo” ja muu ryhmä huusi
kovalla äänellä jatkoksi, että ”Olemme Vaattojärven suurimpia
kommunisteja”. Ainakin neljä metsäkaartilaista kuoli etsintöjen
aikana ja yhden pidätetyn kohtalo on jäänyt tuntemattomaksi. Ehkä
hänet siirrettiin Sallan Stalag 309:ään? Metsäkaartilaiset myös
ampuivat yhden Valpon miehistä.

Organisatorisesti toimintayksiköt oli sidottu Saksan armeijaryhmiin.
Siksi Silvennoisen olisi ollut hyvä käydä läpi myös Saksan
Norjan-armeijan (sittemmin 20. Vuoristoarmeija) arkistomateriaalia ja
selvittää, näkyikö toimintakomennuskunnasta mitään mainintoja tai
viitteitä asiakirjoissa. Ainakin Norjan-armeijan kartta-aineistoon
oli merkitty Stalagit. Laajempi kartoitus sotilaallisella puolella ja
toisaalta Suomen siviiliviranomaisten aineistosta olisi varmasti vielä
tarkentanut varsin lyhyen aikaa vaikuttaneen toimintaryhmän merkitystä
sodanajan ja sodankulun kokonaisuudessa. Mittasuhteet Einsatzkommando
Finnlandin toimien osalta jäävät vielä tekemättä.

Einsatzkommando Finnland saavutti toimintansa lakipisteen
loppuvuodesta 1941 ja lakkautettiin loppuvuodesta 1942, kun
saksalaisten eteneminen pohjoisessa oli hyytynyt. Samalla
turvallisuusviranomaisten välit alkoivat etääntyä. Salainen yhteistyö
päättyi viimeistään Arno Anthonin erottamiseen helmikuussa 1944. Osa
Valpon virkailijoista joutui pakenemaan Suomesta. 


Tiesikö Suomen poliittinen johto salaisesta yhteistyöstä?

Vanha totuus tutkimustyössä on, että rajauksesta mestari tunnetaan,
mutta ehkä Silvennoinen on pitäytynyt esityksessään liian tiukasti
turvallisuuspoliisien välisessä yhteistyössä. Kytkennät muun muassa
saksalaisten Lapin alueen sotilashallintoon ja suomalaiseen
siviilihallintoon jäävät työssä niukoiksi. Etenkin kun Lappi nousi
jatkosodan ajan turvallisuuspoliisien yhteistyön polttopisteeseen.
Esimerkiksi suomalais-saksalaisen aseveljeyden keskeisiä hahmoja,
Yhteysesikunta Roin päällikköä eversti Oiva Willamoa tai 20.
Vuoristoarmeijan komentajaa kenraali Eduard Dietliä ei tutkimuksessa
mainita. Rajauksesta johtuen myös koko joukko pohjoisen Suomen
siviili- ja paikallishallinnon asiakirjoja on hyödyntämättä,
esimerkiksi poliisitarkastaja Armas Alhavan materiaalia. Entä mitähän
Sallan nimismiehen arkistossa on säilynyt sodan ajalta? Eräs
sallalainen muisteli taannoin sanomalehti Lapin Kansan jutussa,
kuinka hän pikkupoikana oli kavereittensa kanssa useamman kerran
seuraamassa, kun sotavankien ruumiita haudattiin Sallan kirkonkylän
läheisyydessä olleeseen joukkohautaan. Paikallinen väestö siis tunsi
vankileirin luonteen.

Silvennoisen väitöskirjan taustoitusta, kontekstejä ja selitysten
perustelemista varten tarvittava tutkimuskirjallisuus on validia ja
kansainvälistä mutta yllättävän niukkaa siihen nähden kuinka runsasta
on sota-aikaa koskeva tutkimus ja kirjallisuus. Joitain painavia
tutkimuksia puuttuu kirjallisuusluettelosta, joskin rivien välistä on
luettavissa, että tekijä on ne tuntenut. Lähdetekniikkaan ja
metodiikkaan liittyen syytä olisi ollut kirjallisuusluettelossa
erottaa lähdeteokset ja tutkimukset toisistaan. Joka tapauksessa
tekstistä huokuu kypsyys, joka näkyy muun muassa ”suurten linjojen”
oivallisessa tiivistämisessä.

Tutkimuksen tiukasta rajauksesta johtuen en voi yhtyä esimerkiksi
tohtori Jukka Tarkan julkisuudessa esittämiin arvioihin, että kyse
oli vain turvallisuuspoliisien välisestä yhteistyöstä. Siispä
tulevien jatkotutkimusten yksi peruskysymys on, kuinka hyvin
siviiliviranomaiset Suomen hallitus etunenässä olivat lopulta
tietoisia Valpon yhteistyöstä. Tarkka haluaa toisaalta korostaa omien
tutkimustensa perustalta, että Silvennoisen teos vahvistaisi näkemystä
Suomen erillissodasta Saksan rinnalla. Siihenkään Tarkan arvioon on
vaikea samaistua.

Sen sijaan Silvennoisen tutkimuksen perusteella on helppo tehdä
johtopäätös, että Suomen poliittisen johdon täytyi olla ainakin
jossain määrin selvillä yhteistyön luonteesta. Rovaniemellä
jatkosodan aikana ollut presidentin kanslian päällikkö Bruno
Kivikoski oli ilmeisen hyvin tietoinen turvallisuuspoliisin toimista,
kuten myös Lapin läänin maaherra Kaarlo Hillilä. Hänen
arkistoainestaan olisi ollut myös runsaasti hyödynnettävissä eri
arkistoyhteyksissä, joista Silvennoinen on käyttänyt ulkoministeriön
arkiston raportteja. Toiminta ei siis voinut olla täysin salaista.
Silvennoisen mukaan heti sodan jälkeen myös punainen Valpo tiesi,
ketkä olivat olleet saksalaisen turvallisuuspoliisin kanssa
yhteistyössä. Tietysti myös ihmisluovutukset saksalaisille kertoivat
aseveljeyden luonteesta. 

Kirjallisuudesta on myös löydettävissä kohtuullisen helposti
viittauksia siviilihallinnon jonkinasteiseen tietoon
turvallisuuspoliisien yhteistyöstä. Esimerkkinä voidaan mainita
vaikkapa pitkäaikainen RKP:n kansanedustaja ja sodan aikana
ulkoasianvaliokunnan jäsenenä ollut, sittemmin lähetystöneuvoksena
toiminut C. O. Frietsch. Hän kirjoitti vuonna 1947 julkaistussa
kirjassaan, kuinka Suomessa olleita juutalaisia oli siirretty sodan
aikana Sallan työleirille. Tapauksen tarkkaa kuvaa ei hänelläkään
ainakaan tämän kirjoituksen perusteella ollut. Sisäministerinä von
Bornia seuranneen Toivo Horellin, Valpon päällikköä Arno Anthonia
voimakkaasti tukeneen sisäministerin asema tulee Frietschin kirjassa
hyvin esille.

Kaiken kaikkiaan Oula Silvennoisen tutkimus on valaiseva lukukokemus.
Teos osoittaa, kuinka Suomen turvallisuusviranomaiset omaksuivat
kansallissosialistisen Saksan turvallisuuspoliisin päämäärät ja
toimintatavat. Ne eivät olleet oikeusvaltion mukaisia. Valtiollinen
poliisi otti sekä tuomio- että toimeenpanovallan itselleen ja
syyllistyi sotarikoksiin, joskin on lopulta hämärän peitossa, oliko
teloitettujen joukossa suomalaisia. Nyt kun eräät osaset salaisista
ja synkistä jatkosodan ajan tapahtumista on tuotu päivänvaloon,
jatkotutkimuksille ovat oivat lähtökohdat.



------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/index.php