[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: =?UNKNOWN?Q?T=E4rke=E4?= tutkimus =?UNKNOWN?Q?ven=E4l=E4isten?= sotavankien kovasta kohtelusta suomalaisten =?UNKNOWN?Q?k=E4siss=E4?=

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:

------------------------------------------------------
Juha Vaittinen <juha.vaittinen2 at luukku.com>
FM
------------------------------------------------------

Tärkeä tutkimus venäläisten sotavankien kovasta kohtelusta
suomalaisten käsissä

Kujala, Antti: Vankisurmat. Neuvostosotavankien laittomat ampumiset
jatkosodassa. WSOY Bookwell Oy: Juva 2008. 333 s.

Kujala on kirjoittanut kirjan tärkeästä aiheesta, jota ei
käsittääkseni ole vielä perusteellisesti kartoitettu, nimittäin
venäläisten sotavankien kohtelusta Suomessa. Eino Pietolan 1987
ilmestynyt Sotavangit Suomessa 1941–1944 sai kovaa arvostelua
aikanaan. Itse en ole kirjaa lukenut, mutta muistikuvani sen
synnyttämästä keskustelusta on, että vaikka kirja oli
tendenssimäinen, se toi yleiseen tietoisuuteen karuja totuuksia
etenkin venäläisten vankien kohtelusta, teloituksista ja
ruoskimisista. Joitakin tutkimuksia on kyllä julkaistu ja aiheesta on
tehty muutamia opinnäytetöitä, kuten Janne Hallikaisen pro gradu
-tutkielma (Toimen menettämisestä raippaan, pilkasta luotiin.
Neuvostoliittolaisiin sotavankeihin kohdistunut kurinpito ja
mielivalta sotavankimuodostelmissa jatkosodan aikana. 2000.). Kujalan
kirja on kuitenkin tärkeä lisä tämän aiheen tutkimuksessa. Se myös
käsittelee vaikeaa aihetta varsin asiallisesti ja tasapuolisesti.
Suomihan otti jatkosodassa noin 65 000 sotavankia, joista noin 22 000
menehtyi vankeudessa, valtaosa aliravitsemukseen ja tauteihin etenkin
talvena 1941–1942. Kujalan arvion mukaan vankeja ammuttiin noin 1 200
tai vähän yli. Kuten kirjan otsikkokin kertoo, Kujalan tutkimuksen
kohteena ovat olleet juuri nuo noin 1 200 surmattua sotavankia. Osa
ammutuista menetti henkensä laillisissa olosuhteissa, kuten
jatkaessaan pakoaan pysähtymiskäskyn ja varoituslaukauksen jälkeen.
On kuitenkin mahdoton selvittää tarkkaan, kuinka monessa tapauksessa
todella toimittiin laillisesti. Lisäksi jonkun verran vankeja kuoli
pahoinpitelyn seurauksena, osa heistä sotavankien keskinäisissä
kahinoissa.

Kirja on syntynyt osana Kansallisarkiston tutkimusprojektia Suomi,
sotavangit ja ihmisluovutukset 1939–1955. Peruslähteenä ovat olleet
korkeimman oikeuden pöytäkirjat ja tutkimusasiakirjat. 
Jatkosodan aikana ei sotavankeihin kohdistuneita rikoksia
pääsääntöisesti viety oikeuteen, vaan ne ratkaistiin lyhyen
hallinnollisen menettelyn kautta, yleensä painamalla villaisella, tai
ne jätettiin tyystin tutkimatta. Kujala mainitsee, että joitakin
tuomioita tuli jo sodan aikana, mutta ei anna asiasta sen tarkempaa
tietoa. Minusta tämä on puute. Vaikka tuomiot olivat harvinaisia,
olisin halunnut tietää millaisista rikoksista oli jo sodan aikana
annettu tuomioita ja millaisia tuomiot olivat olleet. Kujala antaa
kyllä pari arkistoviitettä, joiden avulla tietoa asiasta
Kansallisarkistosta löytyisi. 

Välirauhansopimus velvoitti Suomen selvittämään suomalaisten tekemät
sotarikokset. Puolustusministeriön yhteyteen perustettiin lokakuussa
1944 sotavankileirien tutkimuskeskus. Neuvostoliittoon
palautettaville sotavangeille annettiin mahdollisuus kertoa heihin
kohdistuneista ja heidän tiedossaan olevista rikoksista ennen kuin
heidät siirrettiin rajan yli. Tiedotusvälineissä suomalaisia
kehotettiin tekemään ilmiantoja tai rikosilmoituksia
neuvostosotavankeihin kohdistuneista rikoksista. Tutkimuskeskus
huolehti näiden rikosten esitutkinnasta ja syytteiden nostamisesta.

Neuvostoliitto salli Suomen sotilas- ja siviilioikeuksien tuomita
rikoksiin syyllistyneet maan omien lakien mukaan. Se valvoi
oikeustutkintaa ja puuttui siihen yksittäistapauksissa. Kujalan
mukaan suomalaiset oikeusistuimet varoivat puolestaan
oikeudenkäyntien yltymistä armeijan ja poliittisen johdon
puhdistukseksi ja käsittelivät korkea-arvoisia upseereja hiukan muita
syytettyjä lempeämmin. Näistä varauksista huolimatta
sotarikollisuusoikeudenkäynnit täyttivät oikeusvaltion edellytykset.
Rangaistuksiin tuomittiin yli 700 henkilöä vuoden 1948 loppuun
mennessä.

Korkeimpaan oikeuteen saakka vuosina 1945–1950 edenneitä
sotarikosjuttuja oli noin 300, joista noin 200 oli henkirikosjuttuja
ja loput pahoinpitelyitä sekä muita lievempiä juttuja. Kaikkiaan
sotavankisurmiin liittyvistä rikoksista korkeimmassa oikeudessa
tuomittiin 213 henkilöä, joista 22 täyttä ymmärrystä vailla olleina.
Korkeimman oikeuden käsittelemissä jutuissa ammuttiin tai surmattiin
muuten yhteensä vähintään 332, luultavasti noin 400 sellaista vankia,
jotka sisältyvät Kansallisarkiston jatkosodan aikana kuolleiden
neuvostosotavankien tietokantaan. Valtaosa sotavankisurmista tapahtui
jatkosodan ensimmäisenä vuonna. Kujala ei käsittele siviiliväestöön
kohdistuneita rikoksia ja sotavankeihinkin kohdistuneista hän
käsittelee vain niitä, jotka johtivat hengenmenoon. Kujalan mukaan
arviolta puolta rintamantakaisista sotavankien ampumistapauksista ei
viety oikeuteen, mutta hänen mukaansa on syytä uskoa, että moni
oikeuteen päätymätön sotavankisurma ei ollut rikos vaan täytti
lailliset edellytykset.

Kirjassa käsitellään ensiksi taisteluolosuhteissa tapahtuneita
sotavankisurmia, sitten suoritetaan kansainvälinen vertailu
sotavankien kohtelusta, jonka jälkeen käsitellään sotavankileireillä
tapahtuneet sotavankisurmat. 

Suomi oli liittynyt vuonna 1922 Haagin IV yleissopimukseen, joka oli
hyväksytty maasodan lakeja ja tapoja käsitelleessä konferenssissa
vuonna 1907. Suomi oli allekirjoittanut, mutta ei ratifioinut
Genevessä vuonna 1929 laaditun sotavankien kohtelua koskevan
yleissopimuksen, joka täydensi Haagin maasotaohjesääntöä ja paransi
sotavankien asemaa. Jatkosodan alettua päämaja antoi käskyn
sotavankien käsittelystä. Sen mukaan Neuvostoliitto ei ollut yhtynyt
Haagin IV yleissopimukseen – vaikka todellisuudessa Neuvostoliiton
suhde siihen oli epäselvä ja tulkinnanvarainen – joten Suomi ei ollut
velvollinen soveltamaan sopimuksen sotavankien kohtelua koskevia
määräyksiä neuvostosotavankeihin. Kuitenkin yleissopimuksen
ydinkohtia oli noudatettava ja sotavankeja oli kohdeltava
asiallisesti. Tosin raipparangaistus, enimmillään 25 lyöntiä, oli
sallittu. Lisäksi Suomi ilmoitti elokuussa 1941 Punaisen Ristin
Kansainväliselle komitealle noudattavansa Haagin IV yleissopimusta,
jos Neuvostoliitto niin tekisi. Neuvostoliitto ei tarttunut Suomen
tarjoukseen.

Kujala kuvaa prosessin käynnistäneitä ilmiantoja, joihin monesti
liittyi poliittinen motiivi, sekä puolustuksen taktiikkaa, joka usein
hyödynsi oikeudenkäyntien taustalla olleita poliittisia syitä
saadakseen syytetyille edullisia todistajanlausuntoja. Usein
puolustuksen taktiikkana oli panna syyt myöhemmin kaatuneen esimiehen
niskoille – piirre, joka on tuttu muidenkin maiden
sotarikosoikeudenkäynneistä. Toisinaan jopa radiossa pyydettiin
tietyistä tapauksista tietäviä ilmoittautumaan syyttäjän
todistajiksi.

Käsitellessään rintamalla tapahtuneita sotavankisurmia Kujala pyrkii
ensiksi rekonstruktiomaan tapahtuman ja sitten kertoo asian
tutkinnasta ja sen käsittelystä eri oikeusasteissa. Lopuksi seuraa
yhteenveto ryhmittäin.

Etenkin kirjan ensimmäinen osa, joka käsittelee taisteluolosuhteissa
tapahtuneita sotavankisurmia, on sujuvasti kirjoitettu ja
helppolukuinen. Tilanteet, joissa teot on tehty, on mielestäni
taustoitettu riittävästi, jotta lukija ymmärtää tapahtumaolosuhteet.
Kieli on paikoin värikästä, minun makuuni joskus liiankin, kuten
sivulla 47: ”…hän oli ottanut tavakseen päättää, saisiko sotavanki
pitää henkiriepunsa vai jäisikö hänen ruumiinsa virumaan mättäälle
elottomana.” Ongelmana ovat toisinaan kirjan sisäiset viittaukset.
Kirjassa on vain henkilöhakemisto ja kappaleotsikot ovat värikkäitä,
mutta eivät suoraan yksilöi tapahtumia, tyyliin ”Musta enkeli”,
”Nuijanukutusta ja kirvesnarkoosia” tai ”Yliloikkarin kuolema”. Kun
tekijä viittaa, kuten esimerkiksi sivulla 135 ”Kyseessä oli edellä
kuvattu Pioneeripataljoona 21:n 3. komppanian juttu Korpiselässä
heinäkuulta 1941”, lukijan pitää muistaa, että tapaus käsiteltiin
luvussa ”Se on kommunisti; jos soittaa suutaan niin saa vielä itse
kuulan päähänsä”. Yksinkertaisinta olisi ollut ilmoittaa sivut,
joilla tapaus on käsittely tai ainakin kappaleen nimi. Lisäksi
sotavankien säilytystä, hallinnointia ja kurinpitoa koskevia käskyjä
ja käytäntöjä käsitellään kirjassa kahdessa kohdassa. Mielestäni
olisi ollut selvempää keskittää näiden asioiden käsittely yhteen
kappaleeseen.

Tarkistin joitakin kirjallisuusviitteitä, Kansallisarkistossa en
ehtinyt käydä, vaikka kirjoittaja yllyttääkin lukijoita käymään
siellä lukemassa korkeimman oikeuden sotarikosoikeudenkäyntien
papereita. Viittausten kohteet löytyivät, yksi viittaus tosin oli
mielestäni vähän lavea, viittauksessa mainituista sivuista kolme
viimeistä ei enää oikeastaan käsitellyt ao. asiaa.

Osassa kirjan kuvaamista tapauksista saadut tuomiot oli mielestäni
varsin lieviä. Lisäksi ainakin kapteeni Teiran ja kenraaliluutnantti
Oeschin tapauksissa tuomio lieveni merkittävästi korkeimmassa
oikeudessa. Monet tuomiot olivat kyllä kohtuullisia, esimerkiksi
erään narkoottisia aineita väärinkäyttäneen lääkintäkersantin saama
6v 8kk kuritushuonetuomio täyttä ymmärrystä vailla tehdystä kahdesta
taposta. Kyseessä olivat yksi muutenkin kuolemaisillaan ollut
politrukki ja hoidosta kieltäytynyt ja asetta itsemurhaa varten
pyydellyt puna-armeijan kapteeni. Vaikuttikohan tuomion kovuuteen se,
että mies oli lääkintäkersantti?

Toisessa tapauksessa lääkintäkorpraali sai kuusi vuotta
kuritushuonetta pahoin haavoittuneen sotavangin ampumisesta
joukkosidontapaikan siirtyessä kehnoa polkua pitkin uuteen
asemapaikkaan. Myös upseerit saattoivat saada kovia tuomioita, jos
lieventäviä asianhaaroja ei löytynyt. Jalkaväkirykmentti 7:n (JR 7)
eräs luutnantti ampui juovuksissa yhden yliloikkarin/tiedustelijan.
Poikkeuksellisesti rykmentinkomentaja eversti Kemppi antoi pidättää
luutnantin ja kuulustelupöytäkirja lähetettiin divisioonaan, jossa
asia kuitenkin painui unohduksiin. Sodan jälkeen luutnantti sai 12
vuotta kuritushuonetta ja hänet erotettiin puolustusvoimien
palveluksesta. Myös JR 1:n majuri Heikkinen sai viisi vuotta
kuritushuonetta vastahakoisen vangin ammuttamisesta. Upseerien
tuomiot olivat yleensä 4–6 vuotta kuritushuonetta. Mutta tiukassa
taistelutilanteessa noin 50 vankia ammuttanut kapteeni selvisi vain
vuoden vankeustuomiolla. Tuomiota alensi divisioonankomentajana
toimineen eversti Vihman antama ohje, että omille joukoille vaaraa
aiheuttavat vangit oli tuhottava.

Mielenkiintoinen oli kaukopartio-tapaus. Suksipartio oli vuoden 1943
alussa tiedustelu- ja vanginsieppausretkellä noin 75 km vihollisen
linjojen takana yllättänyt tiellä kaksi hevosajoneuvoa, joissa oli
kolme venäläistä. Partiolla oli mukana yhdet varasukset vankia
varten. Kahta muuta ei voitu ottaa mukaan paksun lumipeitteen takia,
eikä heitä voinut päästää vapaaksikaan tekemään hälytystä lähellä
olevaan venäläistukikohtaan. Heidät tapettiin kirveellä.
Sotaylioikeus katsoi, että surmaamiskäsky pelasti partion
tuhoutumisvaarasta, joten rikoslaki salli jättää sinänsä
rangaistuksenalaiseen tekoon syyllistyneen vänrikin tuomiotta.
Esimiehensä käskyä noudattaneeseen alaiseen sotaylioikeus sovelsi
samaa lainkohtaa samoin tuloksin. Syyttäjä katsoi jutun niin
selväksi, ettei valittanut siitä korkeimpaan oikeuteen. Vastustajasta
varmaan tällaiset kirveellä tehdyt vankien surmat vaikuttivat
erityisen raaoilta.

Rintaman taisteluolosuhteissa tapahtuneista sotavankisurmista 56
päätyi vuosina 1945–1949 korkeimman oikeuden ratkaistavaksi.
Langettava tuomio tuli noin 60% näistä tapauksista, joissa oli
tapettu yhteensä vähintään 181 sotavankia. Tuomio annettiin 2/3
tapauksista taposta tai yllytyksestä siihen. Tuomituista n. 2/3 oli
upseereita, koska katsottiin, ettei esimiehen surmaamiskäskyä
noudattaneiden aliupseerien tai sotilaiden voinut olettaa erottavan
laitonta käskyä laillisesta. Melkein 90% näistä surmista tapahtui
jatkosodan ensimmäisenä vuonna.

Rintamalla tapahtuneita sotavankisurmia käsitelleen osion lopussa
Kujala vertaa suomalaisten toimintaa muiden maiden vastaavaan. Hän
mainitsee Yhdysvaltain laivaston ylistäneen upottamastaan
kuljetusaluksesta pelastuneiden japanilaisten joukkomurhaan
syyllistynyttä sukellusveneen kapteenia. Kyseessä varmaankin on
Mortonin tapaus. Käsitykseni on, että Mortonin ylistys johtui siitä,
että hänen partiomatkansa oli ollut siihen asti menestyksekkäin
Yhdysvaltain laivaston sukellusveneen tekemä (tuolloin hänen luultiin
upottaneen 5 alusta, todellisuudessa saalis oli 3 alusta ja yksi
pahoin vaurioitunut hävittäjä, jonka oli onnistunut ajaa matalaan
ennen uppoamista), ei siitä, että hän kertoi raportissaan
pelastusveneissä olleiden ja veden varaan joutuneiden japanilaisten
joukkomurhasta. Totta tietenkin on, ettei Yhdysvaltain laivasto
ryhtynyt mihinkään toimiin Mortonia vastaan tuon joukkomurhan takia,
eikä antanut ohjeita, miten vastaavassa tilanteessa tulisi toimia.

Toisessa mainitussa tapauksessa, Sisiliassa Biscarin lentokentän
lähellä tapahtuneessa, kyseessä oli käsittääkseni kaksi erillistä
italialaisten sotavankien joukkomurhaa. Toisessa eräs kapteeni
ammutti 36 italialaista sotavankia, useat siviiliasuisia, ja toisessa
eräs kersantti ampui 37 italialaista sotavankia, joita oli
kuljettamassa kuulusteluihin. Molemmat joutuivat sotaoikeuteen pian
tapahtumien jälkeen. Kapteeni vapautettiin syytteistä. Hänet vain
siirrettiin toiseen rykmenttiin. Kersantti sai elinkautisen, mutta
vapautui vuoden vankeuden jälkeen ja jatkoi palveluaan sotamiehenä.

Toisaalta muistaakseni Ardennien taistelun aikana joulukuussa 1944
saksalaisten suorittaman Malmedyn joukkomurhan paljastuttua
yhdysvaltalaisille ainakin parissa yhdysvaltalaisessa rykmentissä
annettiin käsky olla ottamatta ainakaan SS-miehiä sotavangeiksi.
Käskyt olivat voimassa ainakin 2–3 päivää, eikä niiden antajia
tietääkseni edes nuhdeltu. Yhdysvaltain joukot syyllistyivät myös
muihin pienimuotoisempiin vankien surmiin Euroopassa ilman, että
syyllisiä olisi rankaistu ja kuten Kujala kertoo, Aasiassa
sotavankien surmat olivat yleisiä.

Vaikka Kujala ei briteistä puhukaan, he näyttävät olleen aika
tiukkoja käsittelyyn tulleissa sotarikoksissa. Eräskin
prikaatikenraalina palvellut everstiluutnantti erotettiin armeijasta
tökittyään kävelykepillään nivuksiin kahta Luftwaffen lentäjää
pudotettuaan ensin näiden housut alas. Tosin osa brittien tekemistä
sotavankisurmista ei varmaankaan tullut oikeusviranomaisten tietoon
ja jäi niin ollen rankaisematta.

Kujala päättää taistelutilanteessa tapahtuneita sotavankisurmia
käsitelleen osionsa toteamukseen, etteivät suomalaiset rintamaoloissa
surmanneet sotavankeja mitenkään poikkeuksellisen paljon tai enempää
kuin mitä sodan luonteeseen melkeinpä väistämättä kuului. Tilanne oli
selvästi ikävämpi sotavankileireillä ja sotavankikomppanioissa, joihin
sotavangit vangitsemisen jälkeen joutuivat. Ja tilanne olikin hurja
etenkin kenraaliluutnantti Oeschin komentamassa IV armeijakunnassa.
Yleisestikin Kujala toteaa, että ”Käytännössä sotatuomioistuimet
langettivat sotavangeille suomalaisia joukkoja vaarantavista teoista,
kapinasta ja joskus pelkästä karkaamisesta sotaväen rikoslain 64 ja 65
§:n mukaisia kuolemanrangaistuksia.” Lisäksi sotavankileirin päällikkö
pystyi määräämään pienemmistä järjestysrikkomuksista
kurinpitorangaistuksia, joihin kuului jopa ruumiillinen kuritus
(enintään 25 lyöntiä).

Kenraaliluutnantti Oeschin komentamassa IV armeijakunnassa näyttää
olleen suuri huoli siitä, että sotilaat suhtautuivat liian
ystävällisesti sotavankeihin. 27.9.1941 Oesch antoi käskyn
alaisuudessaan toimiville joukoille suhtautumisesta sotavankeihin.
Siinä hän paheksui sotilaittensa liian ystävällistä suhtautumista
sotavankeihin. Käskyn mukaan viholliselle riitti ”kansainvälisiä
säännöksiä noudattava, kaikki tunneseikat unohtava, asiallinen
kohtelu”. Upseerien oli valvottava, että veljeily sotavankien kanssa
loppuisi. Armeijakunnan pioneerikomentaja, everstiluutnantti Matti
Oinonen oli pannut pahemmaksi jo 18.9. alaisilleen antamassaan
käskyssä, jonka mukaan ”vangeista ei saa käyttää nimitystä ’vanja’
vaan ’ryssä’”. Vangeille ei saanut tarjota tupakkaa eikä makeisia.
”Kaikenlainen laiskottelu ja vastaanhangoittelu on jyrkin
toimenpitein alkuunsa tukahdutettava.” Vankien valitukset oli
katsottava rangaistavaksi teoksi. Vankiryhmien suomalaisiksi
johtajiksi oli valittava ”kaikkein jyrkkäotteisimmat miehet”. Lisäksi
Oinonen uhkasi käskyssään, että ”jos tarkastusmatkoillani havaitsen
ryssien kohtelussa olosuhteisiin nähden sopimatonta inhimillisyyttä
ja tasavertaisuuden tavoittelua, katson tämän rangaistavaksi teoksi…”
Armeijakunnan sotavankileirien johtaja P. Simelius oli 7.9.1941
käskenyt, että ”karkausyrityksiin y.m. tämäntapaisiin suurimpiin
kurittomuus- tai niskoittelurikoksiin syyllistyvät heti ammuttava”.

Tulokset sitten olivatkin varsin karmeita armeijakunnan alueella.
Marraskuun 1941 alussa IV armeijakunnan linnoitusosaston,
armeijakunnan pioneeritoimiston ja paikallisten
linnoitusrakennusmuodostelmien yhteysupseeriksi määrätty luutnantti
Eero Nero ampui 16. marraskuuta 1–2 sotavankia ja ammutti yhden
eräällä sotavankien työmaalla. Hänen mukaansa tulkki oli kertonut
näiden yllyttäneen muita kieltäytymään työnteosta ja tappamaan Neron.
Kaksi päivää myöhemmin Oesch, 18. divisioonan komentaja Pajari ja
Oinonen tulivat tarkastamaan kyseistä leiriä. Nero selvitti ampumiset
heille. Oesch ymmärsi tapaukset niin, että parin sotavangin ampuminen
oli ollut välttämätöntä, jotta sotavangit eivät olisi tyystin
lakanneet tottelemasta. Hän kiitti Neroa tarmokkaista otteista ja
määräsi Oinosen antamaan käskyn, jonka mukaan sotavankien
niskuroinnista tehtäisiin ankarin toimin loppu.

IV armeijakunnan esikunnan linnoitusosaston päällikkö
insinöörikapteeni Veli Suomio antoi 19.11.1941 Oinosen ohjeiden
mukaan käskyn sotavankien kohtelusta armeijakunnan alaisille
linnoitusmuodostelmille ja sotavankikomppanioille. Kyseessä oli
Kujalan mukaan Suomen armeijan selvästi lainvastaisin sotavankien
kohtelua koskeva kirjallinen käsky. Käskyssä mm. ”Niskuroivat vangit
on heti teloitettava työpaikalla opiksi toisille. AK:n Komentaja on
antanut tähän täydet valtuudet AK:n omalla alueella” ja ”IV AK:n
Komentaja on määrännyt edelläolevia ohjeita noudatettavaksi IV:n AK:n
alueella huolimatta siitä, että PM:n Lin.os. olisi vankien kohtelusta
antanut erilaisia ohjeita.” Armeijakunnan esikunnan linnoitustoimisto
oli niin tyytyväinen sotavankien ampumista jatkaneeseen Neroon, että
määräsi tämän 1942 tammikuussa toimimaan alaisuudessaan
sotavankikomppanioiden valvojana.

Vuodenvaihteessa 1941–1942 kovien lumisateiden aikana IV
armeijakunnan pioneerikomentaja Oinonen käski, että sotavankeja oli
käytettävä teiden puhdistamiseen lumesta ja työt oli pidettävä
käynnissä lämpötilasta riippumatta. Vaikka urakka kesti vain muutamia
päiviä, kymmenet vangit paleltuivat pahoin. Hoidon puutteessa
paleltumat alkoivat märkiä. Ratkaisuksi päätettiin viedä 14 vankia
Rajajoelle miinoja polkemaan. He jäivät sille tielle. Lisäksi Oinonen
määräsi loput 13 pahoin paleltunutta vankia surmattavaksi. Nero hoiti
eräiden apulaistensa kanssa teloitukset. Keväällä 1942 ryhdyttiin IV
armeijakunnan alueella ampumaan myös varoitukseksi karkureiden
tovereita, jos karkureita ei heti saatu kiinni. Kaikkiaan IV
armeijakunnan ja sen toimintaa entistä laajemmalla alueella
jatkaneessa Kannaksen ryhmässä ammuttiin Kujalan mukaan toistasataa
sotavankia laittomasti runsaan puolen vuoden aikana.

Vuoden 1942 jälkipuoliskolla Päämaja aloitti tutkinnan saatuaan
tietoja, että eräässä sotavankikomppaniassa oli tehty sotavankeja
vastaan rikollisia tekoja. Sen aikana Oesch myönsi käskeneensä, että
sotavankikomppanioissa oli pidettävä mahdollisimman ankaraa kuria ja
kaikki kiihotus- ja niskoitteluyritykset oli lopetettava alkuunsa.
Hän kiisti kuitenkin antaneensa sotavankien teloittamista
tarkoittavia lainvastaisia ohjeita. Oinonen taas ilmoitti vuoden 1942
lopussa antamassaan lausunnossa, että määräyksen antaminen oli
silloisissa oloissa välttämätöntä ja että ohjeet olivat sinänsä
tarkoituksenmukaiset ja oikeat, mutta niiden stilisointi oli
epäonnistunut ja harhaanjohtava ja antoi aihetta mielivaltaan.

Kujalan mukaan luultavasti pitää paikkansa, ettei Oesch päinvastoin
kuin Oinonen ollut nähnyt Suomion hänen nimissään antamaa käskyä
ennen tutkintaa. Tutkinnassa paljastui melkein koko tilanteen
karmeus. Paperit päätyivät yleisesikunnan päällikölle kenraali
Heinrichsille, joka tyrmistyi tapahtuneesta. Heinrichs piti kuitenkin
paperit itsellään eikä oikeustoimiin ryhdytty. Kujala uskoo
Heinrichsin ajatelleen, että juttu oli niin häpeällinen ja niin
vaarallinen Suomen kansainväliselle maineelle, ettei sitä voinut
sodan aikana viedä oikeuteen ja samalla tehdä siitä julkinen. Kujalan
mielestä ei ole täysin sitovia todisteita sen puolesta, että Oesch
olisi tarkoittanut käskyn juuri sellaiseksi kuin se annettiin, mutta
että luultavasti käsky oli Oeschin tarkoituksen mukainen, mutta Oesch
ei ollut halunnut sen johtavan sellaiseen mielivaltaan kuin sitten
tapahtui. Sotaylioikeus otti myös tämän kannan ja antoi Oeschille 12
vuoden kuritushuonetuomion sodan jälkeen yllytyksestä 17 tappoon.
Oinonen sai 11 vuoden ja neljän kuukauden tuomion ja Nero sai 33
taposta 12 vuoden kuritushuonetuomion. Jutun yhteydessä tuomittiin
myös muita ja tästä pääjutusta erotetuissa jutuissa jaettiin
useampikin elinkautinen kuritushuonetuomio murhista
sotavankikomppanioiden päälliköille. Kaikkiaan sodan jälkeen Oeschia,
Oinosta, Suomiota ja Neroa syytettiin kaikkiaan 51 sotavangin
laittomasta ampumisesta, luvusta puuttuvat miinoja polkemaan viedyt
ja joukko muita ammuttuja. Korkein oikeus kuitenkin katsoi, ettei
ollut tullut toteen näytetyksi, että Oesch olisi suullisiin
ohjeisiinsa sisällyttänyt sellaisia lainvastaisia ja päämajan
ohjeista poikkeavia kohtia kuin Suomion käskyyn lopulta tuli. Siksi
se tuomitsi Oeschin pelkästä yksin töin tehdystä 17 sotavangin
kuolemantuottamuksesta ja huolimattomuudesta johtuneesta
sotavankeihin kohdistuneesta virkavelvollisuuden rikkomisesta
kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Oinonen oli kuollut tällä välin ja
Neron lopullinen tuomio oli elinkautinen.

Myös muualla kuin IV armeijakunnan alueella tapahtui suurempiakin
surmia. III armeijakunnan alueella Suomussalmella eräässä
sotavankikomppaniassa ammuttiin 25 sotavankia kolmessa erillisessä
tapauksessa, joista pahin oli kapina- ja pakohankkeista
ilmiannettujen vankien ampuminen lavastetussa pakoyrityksessä. Tässä
tapauksessa vastuullinen luutnantti pysytteli viranomaisten
tavoittamattomissa vuoteen 1949 asti, jolloin pystyi asettumaan
asumaan eräälle pohjoissuomalaiselle paikkakunnalle ilman
kiinnijäämisen pelkoa. Myös muutama muu sotarikoksista syytetty
välttyi piileksimällä tuomion.

Näyttää siltä, että myös VI ja II armeijakunnan esikunnissa
tiedettiin, että niiden alaisten sotavankikomppanioiden yksittäisiä
sotavankeja ammuttiin kurin ylläpitämiseksi, joko epäonnistuneiden
karkaamisien tai tottelemattomuuden takia. Menettely tiedettiin
vähintään laillisuuden ja laittomuuden rajamailla liikkuvaksi ja
suorastaan laittomaksi, mutta siihen ei kuitenkaan puututtu. Ainakin
kaikki säilyneet kirjalliset käskyt olivat laillisia.

Sotavankikomppanioiden kurin ylläpitäminen osin laittomin keinoin oli
eräänlainen ”maan tapa”, jonka armeijakuntien esikunnat kaikessa
hiljaisuudessa siunasivat. Melkein jokaisen armeijakunnan alaisissa
sotavankikomppanioissa syntyi sodan jälkeen vankisurmajuttuja. Isoja,
yli kymmenen surmatun sotavangin juttuja tuli korkeimpaan oikeuteen IV
armeijakunnan lisäksi III, VI ja VII armeijakunnan alaisista
sotavankikomppanioista. Päämajan linnoitusosasto näyttää pitkään
olleen tietämätön, mitä kentällä tapahtui. Kun Päämajan
linnoitustöiden johtaja Hanell toukokuussa 1942 kuuli
sotavankikomppanioissa tapahtuneista raakuuksista, hän vaati
virallisten määräysten noudattamista ja syyllisten asettamista
kenttäoikeuteen.

Alkuvuodesta 1942 lähtien kotijoukkojen esikunta ja Päämaja ryhtyivät
muutenkin toimiin sotavankien tilanteen parantamiseksi. Ongelmana oli,
että epäkohtiin ja laittomuuksiin puututtiin vain yksittäistapauksissa
ja niissäkin varsin lievästi. Ennemminkin pyrittiin varmistamaan, että
asiakirjoihin jäisi kuva toiminnan laillisuudesta. Kotijoukkojen
esikunta esimerkiksi vaati vuoden 1942 alkupuolella, että kaikki
teloituksiin viittaava oli kuolintodistuksista poistettava ja vuonna
1944 tuhottiin arkaluontoisia asiakirjoja.
 
Korkein oikeus käsitteli vuosina 1945–1949 yhteensä 148 kotialueen
sotavankileirillä, päämajan linnoitustoimiston alaisissa
sotavankikomppanioissa, sotatoimiyhtymien alaisilla
sotavankileireillä tai -muodostelmissa ja siviilipuolella surmattujen
jatkosodan sotavankien oikeusjuttua. Nämä jutut koskivat yhteensä 500
sotavangin surmaa. Melkein kaikki tapaukset olivat vuosilta
1941–1942. On muistettava, etteivät kaikki sotavankien
ampumistapaukset edenneet korkeimpaan oikeuteen asti. Vartiomiehellä
oli oikeus ampua karkaava vanki asiallisten varoitusten jälkeen ja
tietysti myös itsepuolustukseksi. Yleensä tuomio tuli taposta, vain
kymmenessä tapauksessa murhasta. Myös lievempiä tuomioita, kuten
kuolemantuottamuksesta jne. annettiin. Melkein 80%:ssa tapauksista
tuomittu oli aliupseeri, sotamies tai siviili. Suomelle sotavankien
suuri määrä oli tuottanut ongelmia. Kenttäarmeijamme oli väkilukuun
suhteutettuna todella suuri, joten vartijoiksi ei oikein riittänyt
miehiä ja vartija-aines oli osaksi tehtäviin sopimatonta. Näin syntyi
vaikeuksia järjestyksen pitämisessä sekä myös mielivaltaa.

Kujalan arvion mukaan ainakin joka kolmannessa korkeimpaan oikeuteen
vuosina 1945–1949 tulleessa sotarikosjutussa on loppujen lopuksi
vaikeaa tai mahdotonta tietää, mitä itse asiassa oli tapahtunut.
Mahdottomuus käydä rajantakaisilla tapahtumapaikoilla, ajallinen
etäisyys tapahtumista ja ruumiiden puuttuminen haittasivat
sodanjälkeisiä tutkimuksia. Ja sotavankeja ei voitu kuulla
todistajina, koska Neuvostoliitosta ei rivikansalainen päässyt
matkustamaan ulkomaille, vielä vähemmän rikolliseksi katsottu entinen
sotavanki. Joten tarkkaa lukua siitä, kuinka moni noin 1 200
surmatusta sotavangista oli surmattu laittomasti, on mahdotonta
antaa.

Kaiken kaikkiaan Kujalan Vankisurmat on ansiokas ja kiihkoton
tutkimus eräästä Suomen historian mustasta luvusta. Siihen
tutustumista voi lämpimästi suositella. Samalla on mielenkiintoista
todeta, että Neuvostoliitto suhtautui varsin maltillisesti
sotilaisiinsa kohdistuneisiin rikoksiin ja jätti näistä tuomitsemisen
suomalaisille. Selitys varmaan on, että kyseiset sotavangit olivat
Neuvostoliiton johdon silmissä pettureita. Kuitenkin Neuvostoliitto
olisi voinut käyttää näitä rikoksia välineenä laajempaankin
puhdistukseen Suomen armeijan upseeristossa, jos olisi halunnut.

------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/index.php