[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Nixonin Amerikassa poliittiset tunteet =?UNKNOWN?Q?k=E4viv=E4t?= kuumina

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:

------------------------------------------------------
Mikko Ketola <mikko.ketola at helsinki.fi>
Dosentti, akatemiatutkija, Helsingin yliopisto
------------------------------------------------------

Nixonin Amerikassa poliittiset tunteet kävivät kuumina

Perlstein, Rick: Nixonland: The Rise of a President and the
Fracturing of America. Scribner:  2008. 881 s.

Tässä marraskuussa tulee kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun
republikaanien Richard Milhous Nixon valittiin Yhdysvaltain
presidentiksi. Vuonna 1974 hän joutui eroamaan kesken toisen kautensa
Watergate-skandaalin vuoksi. Sekä Nixonista että Watergatesta on
kirjoitettu jo niin paljon, että uuden kirjan tarpeellisuutta voi
epäillä. Chicagolainen tutkija Rick Perlstein on kuitenkin onnistunut
löytämään aiheeseen tuoreen näkökulman. Hänen kirjansa ei ole niinkään
poliittista kuin poliittisen kulttuurin ja poliittisten tunteiden
historiaa. Perlstein on aiemmin kirjoittanut tutkimuksen
republikaanien Barry Goldwaterin presidentinvaalikampanjasta Lyndon
B. Johnsonia vastaan vuonna 1964 (Before the Storm: Barry Goldwater
and the Unmaking of the American Consensus). 

Nixonlandissa puhutaan paljon Nixonista ja Watergatestakin, mutta
kirja ei kuitenkaan ole Nixon- elämäkerta tai Watergate-historia.
Itse asiassa Watergaten ratkaisuvaiheita ei edes käsitellä. Kirjan
päähenkilöksi Perlstein on tarkoittanut sen hypoteettisen äänestäjän,
joka vielä vuonna 1964 äänesti kansalaisoikeuksien puolesta
taistelleen demokraattien Lyndon B. Johnsonin ylivoimaiseen voittoon,
mutta oli vuoteen 1972 tultaessa valmis kääntämään takkinsa ja suomaan
kansalaisille valehtelevalle Nixonille yhtä suuren voiton. Tämän
äänestäjän mielenmuutosta ja siihen johtanutta kehitystä Perlstein
pyrkii kuvaamaan ja selittämään.

Vuodesta 1965 lähtien amerikkalainen yhteiskunta joutui käymistilaan,
josta pulppusi toisille ennennäkemättömiä mahdollisuuksia, toisille
taas ennennäkemättömiä uhkia. Kun vielä vuonna 1964
kansalaisoikeuksia massiivisesti edistänyt presidentti Johnson kuvasi
yleistä olotilaa toiveikkaimmaksi sitten sen, kun Kristus syntyi
Bethlehemissä, jo seuraavana vuonna mustien asuttaman Wattsin
kaupunginosan mellakat Los Angelesissa toivat synkkiä pilviä tuon
toivon taivaalle. Ja siitä eteenpäin kaaos vain kasvoi.
Rotumellakoita eri kaupungeissa, Martin Luther Kingin ja Robert
Kennedyn salamurhat, demokraattien kaoottinen puoluekokous Chicagossa
1968, Vietnamin sodan aiheuttamat mielenosoitukset ja
opiskelijalevottomuudet – kaikki murensivat uskoa amerikkalaisen
yhteiskunnan konsensukseen ja yhtenäisyyteen. Ehkä tätä konsensusta
ei koskaan ollut todellisuudessa ollutkaan.

Toisten unelmat olivat toisille uhkia. Monet amerikkalaiset olivat
lopulta valmiita jopa tappamaan toisia amerikkalaisia, jos nämä
ajattelivat eri tavalla esimerkiksi rotukysymyksestä, Vietnamin
sodasta, huumeista, homojen oikeuksista tai vaikkapa
sukupuolivalistuksesta. Ajanjaksoa on hyvästä syystä joskus kutsuttu
toiseksi Amerikan sisällissodaksi. Perlstein onkin omistanut kirjansa
kaikille niille amerikkalaisille, jotka vuosina 1965–1972 joutuivat
toisten amerikkalaisten tappamiksi ideologisista syistä. Uhreja oli
kummallakin puolella.

Perlstein kuvaa vakuuttavasti sen, millaiset negatiiviset tunteet
1960-luvun puolivälistä lähtien alkoivat purkautua ja miten hyvin
Nixon tilanteen ymmärsi ja hyödynsi. Nixon tajusi, että
amerikkalaisten ”kunnon kansalaisten” enemmistö ei katsonut hyvällä
yhteiskunnallista rauhaa ja vakautta uhanneita ilmiöitä kuten
sodanvastaisia mielenosoittajia, hippejä ja anarkisteja. Hän kehitti
tehokkaan termin ”hiljainen enemmistö”, jonka puhemies hän julisti
olevansa. Tämä enemmistö oli kyllästynyt liberaaleihin ”huutajiin” ja
kaipasi hiljaisuutta ja rauhaa. Perlstein analysoi uskottavasti myös
Nixonin omia katkeruuden, itsesäälin ja vihan tunteita ja niiden
näkymistä hänen politiikassaan.

Perlsteinin mukaan suhtautuminen Richard Nixoniin polarisoi
amerikkalaiset niin tehokkaasti, että jako näkyy vielä tänäänkin eikä
häviä ihan lähiaikoina. Nixonista tuli jakolinja, jonka kummallakin
puolella oltiin yhtä varmoja siitä, että vastapuolen voittaessa
kaikki hyvä ja säädyllinen tuhoutuisi. Vastustajien voitto merkitsisi
suorastaan Amerikan loppua. Samat rintamalinjat ovat näkyvissä
edelleen, väkivalta vain on laantunut. Kysymykset, jotka nykyään
jakavat äänestäjät ”punaisiiin” ja ”sinisiin” osavaltioihin, ovat
pitkälti samat kuin ennenkin: homoseksuaalien oikeudet, abortti, rotu
ja sota. Uskonnon roolista Perlstein ei paljon puhu.

Nixonland on hyvä esimerkki historiallisen lähdemateriaalin
sähköistymisestä. Suuri osa Perlsteinin käyttämistä lähteistä on
digitoituja tekstejä ja kuvanauhoja, jotka ovat kaiken kansan
saatavilla internetissä, osa ilmaiseksi, osa maksusta. Esimerkiksi
Nixonin kuuluisa Checkers-puhe (nimi tulee Nixonin koirasta) vuodelta
1952 on katsottavissa YouTubesta. Yksi kirjan luvuista, joka
käsittelee demokraattien sekasortoista Chicagon-puoluekokousta
vuodelta 1968, on kokonaan tv-lähetyksen transkriptia. Perlstein
pyrkii välittämään lukijalle ajan yleistä ilmapiiriä muun muassa
kertomalla, millaisiin otsikoihin tavallinen lehdenlukija päivittäin
törmäsi. Keino on tehokas.

Yksi Perlsteinin suuri etu on se, että nuoren polven historioitsijana
hän tuntee populaarikulttuurin ja ymmärtää sen vaikutuksen
politiikkaan ja päinvastoin. Hän noteeraa ajankohtaiset elokuvat, tv-
sarjat, rock-musiikin ja kirjallisuuden. Nixonin lempielokuva oli 1970
kahdeksan Oscaria voittanut Panssarikenraali Patton, jonka hän katsoi
yhä uudelleen. Hänen Kiinan-matkansa edellä keväällä 1972 hänen
kiinalaiset isäntänsäkin katsoivat Pattonin päästäkseen sisälle
Nixonin ajatusmaailmaan. Vuonna 1971 alkaneen tv-sarjan All in the
Family (Perhe on pahin) sympaattisimmaksi hahmoksi oli tarkoitettu
perheen liberaali vävypoika, amerikanpuolalainen hippi Mike, mutta
Nixonin kannattajien suosikiksi tulikin perheen
änkyräkonservatiivinen isä Archie Bunker. 

Nixonlandissa näyttämölle marssivat myös julkkikset, joita kumpikin
puoli mielellään käytti vaalikampanjoissa kannatuksensa lisäämisessä.
Demokraateilla olivat Jane Fonda, Warren Beatty, Shirley MacLaine ja
Robert Redford, republikaaneilla taas Bop Hope ja John Wayne.
Tulikasteen 1960-luvulla saivat myös sellaiset myöhemmät poliittiset
kuuluisuudet kuin George W. Bushin neuvonantaja Karl Rove, joka tuli
tunnetuksi – ja halutuksi – likaisten temppujen tekijänä.

Kirjassa on luonnollisesti kerrottu perusteellisesti ja värikkäästi
Nixonin vaalikampanjoista vuosina 1968 ja 1972. Ensimmäisen kerran
presidentiksi tullessaan Nixonilla oli vastassaan kaksi ehdokasta:
demokraattien Hubert Humphrey ja itsenäinen ehdokas George Wallace.
Nixon voitti vaalin ylivoimaisesti saaden taakseen 32 osavaltiota
Humphreyn jäädessä 13:een ja Wallacen viiteen. Nixonin voitto vuonna
1972 oli vielä ylivoimaisempi. Vastassaan hänellä oli demokraattien
George McGovern, jonka saaliina oli vain yksi osavaltio.
Valitsijamiehet menivät Nixonin hyväksi peräti 520–17.

Nixonland on historiantutkimuksena huippusaavutus. Se on
runsaudensarvi ja silmienavaaja, jota monipuolisempaa ja mukanaan
vievämpää johdatusta amerikkalaisen poliittisen kulttuurin
lähihistoriaan saa hakea. Kirja luultavasti auttaa ymmärtämään myös
nykyistä demokraattien ja republikaanien vastakohtaisuutta.

Arvostelu on julkaistu hieman lyhyempänä Helsingin Sanomissa
31.8.2008.

------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/index.php