[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kielitaistelua, politiikkaa ja mediapeliä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:

------------------------------------------------------
Arto Nevala <arto.nevala at joensuu.fi>
dosentti, Joensuun yliopisto
------------------------------------------------------

Kielitaistelua, politiikkaa ja mediapeliä

Paaskoski, Jyrki: Oppineiden yhteisö. Suomalainen Tiedeakatemia 1908
- 2008. Otava: Keuruu 2008. 447 s.

Joensuun ja Helsingin yliopistojen dosentti Jyrki Paakoski kirjoittaa
Oppineiden yhteisö – Suomalainen Tiedeakatemia 1908–2008 -teoksensa
alussa osuvasti tiedeakatemioiden olevan huonosti tunnettuja suuren
yleisön ja jopa tieteenteon ammattilaisten keskuudessa. Tosin tilanne
on viime vuosina kohentunut, sillä esimerkiksi Suomalaisen
Tiedeakatemian isot lahjoitukset ja palkinnot on uutisoitu
näyttävästi. Tämä on puolestaan antanut instituutiolle tilaisuuden
kertoa itsestään ja toiminnastaan. On silti syytä paljastaa, että
sadan vuoden ikään ehtinyt Suomalainen Tiedeakatemia on ”tiedemiesten
yhteenliittymä, jonka tehtävänä on edistää tutkimusta, toimia
tutkijoiden yhdyssiteenä ja ylläpitää kansainvälisiä yhteyksiä”.
Lisäksi järjestö on pyrkinyt vaihtelevalla menestyksellä olemaan
valtakunnallinen tiedepoliittinen vaikuttaja.

Suomalaisen Tiedeakatemian historia liittyy viime vuosien
korkeakoulutus- ja tiedelaitosten vaiheita käsitelleiden kirjojen
ketjuun. Pyöreitä vuosia täyttäneiden yliopistojen (esimerkiksi
Teknillinen korkeakoulu sekä Tampereen, Oulun ja Kuopion yliopistot)
lisäksi aihepiiriin kuuluvat vaikkapa Suomen tieteen neliosainen
historia sekä Suomen Akatemian kolmeosainen historiasarja. Lisäksi
ylimmän opetuksen ja tutkimuksen vaiheita käsitellään
eduskuntalaitoksen historiassa. Ja muistetaanpa vielä, että viimeisen
vuosikymmenen aika on ilmestynyt nippu yliopistojen osakuntien ja
ylioppilaskuntien historiakirjoja. Voi siis hyvällä syyllä sanoa
korkeakoulutuksen ja tutkimuksen pitkään heikoissa kantimissa olleen
historian kirjoittamisen vankistuneen niin määrällisesti kuin
laadullisesti.

Värikkäitä vaiheita

Suomalaisen Tiedeakatemian satavuotishistorian voisi kuvitella olevan
kuiva kirjan, joka sopii enintään nukahtamisvaikeuksista kärsivälle.
Näin ei asia kuitenkaan ole. Tiedeakatemian historiassa nimittäin
näkyvät herkullisella tavalla monet suomalaisen yhteiskunnan
murrokset. Toki teoksessa nostetaan aiheellisesti esille linjauksia
ja tieteellisiä keskusteluja, mutta pääpaino on silti ihmisten,
toimintojen sekä niiden taustalta löytyvien kytkentöjen
analysoinnissa. Tiedeakatemian historiasta löytyykin valtakunnan
huipulle asti yltäneitä poliittisia yhteyksiä ja ”kähmintää”,
henkilöristiriitoja ja taloudellisia ongelmia. Jyrki Paaskoski
analysoi tätä ”kääntöpuolta” laajasti, mutta asiallisen
kiihkottomasti. Ammattitaitoisena historian tutkijana hän käsittelee
kohdettaan tiukasti tieteen pelisääntöjä noudattaen ja ilman
tilaushistorioita usein värittävää ylitulkintaa. Osaltaan tämä johtuu
siitä, että Paaskoski sijoittaa Tiedeakatemiaa koko tarkastelujakson
hyvin osaksi suomalaista tiede- ja yhteiskuntapolitiikkaa. Tätä ovat
puolestaan helpottaneet aihepiiriä sivuavat tutkimukset.

Asiallisen analyyttinen käsittely ei silti tarkoita väritöntä
sisältöä. Hyvän esimerkin tästä tarjoaa Tiedeakatemian sopeutuminen
toisen maailmansodan jälkeiseen poliittis-yhteiskunnalliseen
muutokseen. Kulisseissa käytiin kovaa ja poliittisesti värittynyttä
kädenvääntöä: uusi sukupolvi halusi irti pohjavireeltään
neuvostovastaisesta kulttuuri-ilmapiiristä ja tiede-eliitti vastusti
tutkimuksen ”politisoimista”. Nobel-palkinnon saanut biokemisti A.I.
Virtanenkin kiivastui vasemmistosympatioistaan tunnetun
kansatieteilijä Väinö Kaukosen Tiedeakatemialta saamasta apurahasta.
Virtanen moitti Kaukosen tutkimustyön noteeraamista, koska tämä
”vasemmistolaisen hengen läpitunkemana ihailee poliittista ohjausta
tieteessä”. Tieteenalarajoja tai -asiantuntemusta ei tässä
tapauksessa tarvinnut Virtasen mukaan kunnioittaa, sillä ”tällaisessa
yleisluontoisessa, tutkimustyön pohjaluonnetta koskevassa kysymyksessä
on jokainen tutkija yhtä pätevä asiantuntija”.

Kieli, tiede ja politiikka

Tiedeakatemian hyvin jäsennellystä satavuotistaipaleesta voi erottaa
neljä taitekohtaa. Tiedeakatemian perustamisessa loppuvuodesta 1908
näkyivät vahvasti tiede-, kieli- ja puoluepolitiikka. Järjestön
varhaisvaiheiden vahvat vaikuttuvat, kuten professorit Gustav Komppa
ja Kaarle Krohn, korostivat mielellään suomen kielen ja suomalaisen
tieteen edistämistä perustamisen taustalla. Jyrki Paaskoski kuitenkin
osoittaa, etteivät motiivit kaikilta osin olleet näin yleviä.
Suomalaisen Tiedeakatemian perustaminen oli myös vanhasuomalaisten
professorien vastaveto ruotsinkieliseksi ja perustuslailliseksi
mielletylle kilpailevalle järjestölle, Suomen Tiedeseuralle. Lisäksi
moni Tiedeakatemian jäsenistä halusi uuden järjestön avulla edistää
omaa akateemista uraansa. 

Venäjän keisarikunnan rajamaalle syntyi näin viime vuosisadan alun
otollisessa tilanteessa kaksi kilpailevaa tiedejärjestöä. Niiden
välit olivat etenkin alkuvuosina kireät ja poliittisten
erimielisyyksien värittämät. Myöhemmin suhteet paranivat, mutta
perusasetelma nousi esiin vaikkapa Turun suomalaisen yliopiston
perustamisvaiheissa 1920-luvun vaihteessa. Suomalaisen Tiedeakatemian
talouden kannalta oleellista oli kansalaissodan levottomuuksissa
surmatun liikemies Alfred Kordelinin rahaston tuki. Tiedeakatemian
läheinen suhde Kordelinin rahastoon syntyi Paaskosken mukaan
erikoisten vaiheiden kautta. Alfred Kordelin nimittäin oli
poliittisesti edistysmielinen nuorsuomalainen, joka itse asiassa
vierasti vanhasuomalaisten Tiedeakatemiaa. Silti hänen
testamenttaamillaan varoilla tuettiin Tiedeakatemian toimintaa ja
järjestöllä oli vahva edustus Kordelinin rahaston organisaatiossa.

Sota muuttaa asetelmia

Toinen maailmansota taustoineen ja seurauksineen oli tärkeä
saumakohta niin Tiedeakatemian kuin yleisemmin tieteen ja tutkimuksen
historiassa. Maailmansotien välisenä aikana voimistunut tiede-elämän
kansainvälistyminen kääntyi erityisesti jatkosodan vuosina vahvaksi
yhteydeksi Kolmannen Valtakunnan tiedepiireihin. Tiedeakatemia
myötäili siis tässä mielessä Suomen yleistä suuntautumista. Jyrki
Paaskoski osoittaa, kuinka Tiedeakatemian kunniajäsenten ja
ulkomaisten jäsenten valinnoissa poliittiset tekijät painoivat
ajoittain selvästi tieteellisiä ansioita enemmän. Myös Tiedeakatemian
tukemissa Itä-Karjala-hankkeissa oli vahva poliittinen ja jopa
rotuopillinen lähtökohta. Paaskosken esitys todistaa oivallisesti
yhden järjestön näkökulmasta, kuinka tiede ja politiikka olivat
poikkeusaikana erottamattomasti kytköksissä toisiinsa.

Saksa-orientaatio poliittisine rasitteineen selittää paljolti
Tiedeakatemian toimintaa rauhan palattua. Järjestön hallitus
nimittäin päätti välittömästi sodan jälkeen ”uudelleen järjestää”
arkistonsa ja kirjastonsa. Tässä yhteydessä osa sodanaikaisista
asiakirjoista seulottiin pois. Tiedeakatemia haki uusia linjoja myös
niin, että perustamisesta asti keskeisessä asemassa ollut
yleissihteeri Gustav Komppa luopui tehtävästään. Järjestö pyrki myös
kaikin tavoin pysymään liittoutuneiden valvontakomission ja
poliittiselle kentälle palanneen vasemmiston vaikutuksen
ulkopuolella. Tiedeakatemia koettikin vahvistaa läntisiä yhteyksiä,
eikä sodan jälkeisinä vuosina juuri innostunut suhteista
Neuvostoliittoon ja sen liittolaisiin. Tiedeakatemia oli siten yksi
lenkki rintamassa, joka ensimmäisinä rauhan vuosina päättäväisesti
torjui vasemmiston vallan kasvua tiedemaailmassa ja yhteiskunnassa
yleensä.

Suomen Akatemian perustaminen 1947 oli iso askel tieteen
edistämisessä. Uuden instituution pystyttämisessä myös Tiedeakatemian
jäsenillä oli näkyvä rooli, vaikka järjestö ei ollut asiassa
yksimielinen. Valtiollisen asiantuntijaelimen syntyminen oli
kuitenkin pitkällä tähtäimellä tuhoisaa Tiedeakatemian merkitykselle.
Vielä 1950-luvulla Tiedeakatemian asema tosin oli näkyvä, mutta
myöhemmin valtiovallan otteen tiukentuminen tieteestä ja
korkeakoulutuksesta kavensi sen liikkumavaraa ja vähensi painoarvoa.
Järjestö profiloituikin 1960-luvun radikalismin vuosina ukkoutuneeksi
ja konservatiiviseksi elimeksi, jota esimerkiksi tiedepolitiikan uusi
voimatekijä opetusministeriö ei juuri noteerannut. Tiedeakatemian
arvovalta kynti tuolloin pohjamutia.

Jäsenistön vallankumous

Suomen Akatemian uudistaminen 1960-luvun lopussa korosti
Tiedeakatemian merkityksen vähenemistä. Samaan suuntaan vaikutti myös
järjestön valtionavusta riippuneen talouden alamäki. Paineet
Tiedeakatemian uudistumiseksi kasvoivat, mutta valtaa pitänyt
etuoikeutettu joukko, ”tieteen mandariinit”, vastusti sitä sitkeästi.
He eivät halunneet laajentaa jäsenpohjaa tieteentekijöiden joukon
kasvua vastaavaksi ja karsastivat myös organisaation remontoimista.
Jyrki Paaskoski kuvaa tilannetta osuvasti tiede-eliitin
demokratiavajeeksi, mikä olikin silmiinpistävää 1970-luvun alun
tasa-arvoa ja osallistumista korostaneessa ilmapiirissä.

Tässä tilanteessa muutoksen johtoon nousivat Tiedeakatemian nuoret
professorit Olli Lounasmaan ja Jorma K. Miettisen johdolla.
Alkuvuodesta 1973 pidetyissä kokouksissa Tiedeakatemian jäsenpohjaa
laajennettiin merkittävästi. Niinpä uusia jäseniä otettiin muutaman
sijasta ajoittain jo lähes sata. Paaskoski luonnehtii muutosta
sisäiseksi vallankumoukseksi, jossa yhteiskunnallinen radikalismi
”saavutti Tiedeakatemian ja otti vanhoillisuuden linnakkeena
pidetystä instituutiosta nopeasti selkävoiton”. Pitää toki huomata,
ettei Tiedeakatemiasta muutoksen jälkeenkään tullut poliittisten
ryhmien taistelukenttää toisin kuin Suomen Akatemiasta. Tiedeakatemia
uusiutui sisäisesti omia lähtökohtiaan kunnioittaen. Samassa
yhteydessä myös vanhat kiistakumppanit Tiedeakatemia ja Suomen
Tiedeseura tunnustelivat mahdollisuuksia yhdistyä. Tulokseksi jäi
vain vaisusti toiminut ja myöhemmin lakkautettu yhteistyöelin.

Talous nousun pohjana

Tiedeakatemian painoarvo pysyi uudistumisesta huolimatta melko
pienenä 1980-luvun lopulle saakka. Osittain tähän vaikutti
valtiovallan vahva ote tiede- ja korkeakoulupolitiikasta. Toisaalta
Tiedeakatemian talous oli valtioavun pienuuden ja harrastelijamaisen
hoitamisen seurauksena tiukoilla, mikä osaltaan rajoitti
toimintamahdollisuuksia. Talous kääntyi parempaan suuntaan
1990-luvulla onnistuneiden sijoitus- ja rahastoratkaisujen
seurauksena. Tämä puolestaan kasvatti Paaskosken mukaan oleellisesti
järjestön painoarvoa. Julkisuuskin noteerasi aikaisempaa näkyvämmin
tunnustuspalkintojen jakamisen. Tiedeakatemian humanistiselle
tutkimukselle suuntaaman tuen kasvattamisessa oli taasen akateemikko
Eino Jutikkalan testamenttaama lahjoitus avainasia. Kokonaisuutena
järjestö on päässyt uuden vuosituhannen ensimmäisellä kymmenluvulla
taloudellisesti vankalle pohjalle: sen rahastojen yhteenlaskettu arvo
on yli 100 miljoonaa euroa.

Talouden kohentuminen ja valtionavun merkityksen suhteellinen
vähentyminen lavensi Tiedeakatemian liikkumavaraa opetusministeriön
suuntaan. Toisaalta järjestön mahdollisuudet tukea apurahoin nuoria
tutkijoita kasvoivat samaan aikaan. Nämä yhdessä järjestön
jäsenkunnan uusiutumisen kanssa merkitsivät Tiedeakatemian ”henkisen
paitsion” päättymistä suomalaisessa tiedepolitiikassa. Paaskoski
päätteleekin tieteellisten toimikuntien jäsenvalintojen pohjalta
järjestön arvostuksen ja vaikutusvallan lisääntyneen merkittävästi
viimeisen vuosikymmenen aikana. Tiedeakatemiasta on tullut ”maan
johtava tieteellinen yleisseura”.

Jyrki Paaskosken kirjoittama Tiedeakatemian satavuotishistoria on
kaikin puolin tasokas teos. Kirjoittaja on paneutunut työhönsä
huolellisesti ja jälki on sen mukaista. Tiedeakatemia näyttäytyy
kirjassa paitsi tieteentekijöiden yhteenliittymänä, myös osana
kansakunnan historiaa. Tieteen, tutkimuksen ja koulutuksen läheinen
kytkentä yhteiskunnan yleisiin kehityslinjauksiin tuleekin teoksessa
mainiosti esille. Järjestön julkaisusarjojen perusteellista esittelyä
olisi toki voinut hieman lyhentää ja tukeutua korkeakoulu- ja
tiedepolitiikan taustoittamisessa muuhunkin kuin Suomen tieteen
historia -sarjan tulkintoihin. Mainitut asiat ovat silti
marginaalisia sujuvan kokonaisuuden, viimeistellyn ulkoasun ja hyvin
tekstiä tukevan kuvituksen rinnalla.

------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/index.php