[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suuria sanoja

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:

------------------------------------------------------
Outi Lauhakangas <outi.lauhakangas @ sci.fi>
VTT, Helsinki
------------------------------------------------------

Suuria sanoja

Montefiore, Simon Sebag: Suuret puheet, jotka muuttivat maailmaa.
Kääntänyt Liikanen, Simo. Ajatus Kirjat: Helsinki 2008. 302 s.

Stalinin sisäpiiriä tutkinut juutalaissyntyinen Simon Sebag
Montefiore aloittaa kokoelmansa Suuret puheet jotka muuttivat
maailmaa Mooseksen Kymmenestä käskystä ja Jeesuksen Vuorisaarnasta.
Käskyistä viisi on velvollisuuksia Jumalaa ja viisi kanssaihmisiä
kohtaan. Jeesus suomii varhaisten kristillisten kirjoitusten mukaan
tekopyhyyttä ja luo sääntöjä lähimmäisten kanssa toimimiseen sekä
Jumalaan turvaamiseen. Teot menevät sanojen edelle. Kun myönnätte,
sanokaa vain ”Kyllä”, kun kiellätte, sanokaa ”Ei”. Enempi on pahasta
(Matteus 5: 37). Myös Muhammadin taistelu taikauskoa ja
kuvainpalvontaa vastaan saa paikkansa kirjan alussa, mutta tekijä
huomauttaa, että Koraanissa ei ole Muhammadin puheita. Maailman
muuttamisesta silti on kysymys.

Kokoelman toisella laidalla, lähihistorian kuvana, on voimakkaan
moralistinen puhe. Tšekkoslovakian presidentti, kirjailija ja
näytelmäkirjailija Vaclav Havel läpikäy uudenvuoden 1990
radiopuheessaan ihmisiä surkastuttanutta moraaliympäristöä. Hän
ravistelee kuulijoita kuvaamalla, kuinka ”Me kaikki totuimme
totalitaariseen järjestelmään ja hyväksyimme sen muuttumattomana
tosiasiana ja näin autoimme sitä säilymään”.

Teoksen suomentanut Simo Liikanen on karsinut täkäläisittäin etäisiä
vaikuttajahahmoja ja täydentänyt puhujakaartia: suomenkieliseen
laitokseen on lisätty Minna Canthin puhe Kuopion Suomalaisella
Seuralla vuonna 1882, C.G. Mannerheimin puhe hallitukselle 16.5.1918,
Pehr Evind Svinhufvudin julistus Mäntsälän kapinan johdosta vuonna
1932, Kyösti Kallion radiopuheet itsenäisyyspäivänä 1939 ja
talvisodan päätyttyä 13.3.1940 sekä Urho Kekkosen noottikriisin
tilitys vuonna 1961. Sikäli Liikasen (vai kustantajan?) valinnat
noudattavat kokoelman linjaa, että äänessä ovat enimmäkseen
kriiseissä/kriiseistä/kriiseihin kansaansa luotsaavat valtiomiehet.
Myös vahvoilla naisilla on edustuksensa. Kuningatar Elisabeth I
julistaa vuonna 1588: ”Minulla on kuninkaan rohkeus ja lujuus.”
Naisten äänioikeustaistelija Emmeline Pankhurst tekee myös miehen
työn: ”Olen täällä sotilaana, joka on tilapäisesti jättänyt
taistelukentän.” Suffragettien motto oli ”tekoja, ei puheita”. Jo
parikymmentä vuotta aiemmin meidän Minna Canthimme puhuttelee: ”[- -]
hyvät herrat, monen hyvän opin ohessa, jotka teiltä olemme saaneet, on
myös sekin, ettei taistelukenttää ole jättäminen silloin kun tuntee
voitolla olevansa.” Minnan tekoihin suuntaava julistus on:
”Perustakaamme naislyseo ja naisakatemia.” Kokoelman muita
historiallisia naispuhujia ovat Israelin pääministeri Golda Meir,
Intian ensimmäinen naisjohtaja Indira Gandhi ja rauhan nobelisti Äiti
Teresa, mutta myös tieteen sankari Marie Curie.

Tutkin puhekokoelmaa sitaattien käyttöä kuunnellen. Kriisi- ja
muutospuheille on ominaista suuntautua tulevaan, nähdä
mahdollisuuksia ja yhteistä tahtoa. Kun presidentti Woodrow Wilson
puhui huhtikuussa 1917 kongressille pyytääkseen sitä julistamaan
sodan Saksalle, tilanne oli saatava näyttämään vääjäämättömältä.
Jumalan avulla Amerikka ei voisi valita toisin. Wilson ei kiellä
sodan tuhovoimaa, mutta esittää sananlaskumaisen yleistyksen: ”Oikeus
on rauhaa arvokkaampaa.” Tämän jälkeen seuraa suggestiivisin toistoin
luettelo kaikesta minkä ”puolesta” Amerikalla on etuoikeus vuodattaa
vertaan ja käyttää mahtiaan niiden periaatteiden puolesta, jotka sen
synnyttivät.

Yhdysvaltojen 1930-luvun lamasta kohottamisen haasteen tiivistää
Franklin D. Roosevelt aforistiseen lauseeseen: ”Ainoa asia, jota
meidän täytyy pelätä on itse pelko.” Puhe yhteisten vaikeuksien
kohtaamisesta merkitsee vetoamista kansalliseen yhtenäisyyteen.
Vihollinen löytyy silti yhteiskunnan sisältä, häikäilemättömien
rahanvaihtajien toiminnasta.

Toisaalla Adolf Hitler hyödyntää Saksan lamaa ja murhauttaa
vastustajiaan. Berliinissä syyskuussa 1938 pitämässään puheessa
Hitler käyttää tiheään yksikön ja monikon ensimmäistä persoonaa:
minä, me. ”Minä olen näinä vuosina todella harjoittanut
käytännöllistä rauhanpolitiikkaa”, ”Olemme kaikki vakuuttuneita
siitä, että tämä sopimus tuo mukanaan pysyvän rauhan” ja ”[- -] minun
kärsivällisyyteni on nyt lopussa!” Elokuussa 1939 Josif Stalin puhuu
Neuvostoliiton politbyroossa me-hengessä varoen tarkkaan käyttämästä
minä-muotoa. Vasta viimeisessä kappaleessa hän ilmoittaa esittäneensä
pohdintansa ja kantansa, että sodan syttyminen (kolmannen) valtakunnan
ja kapitalistisen englantilais-ranskalaisen liiton välillä olisi
SNTL:lle hyödyksi.

Juuri pääministeriksi valittu W. Churchill pitää toukokuussa 1940
alahuoneelle puheen, jonka tunnustus, ”Minulla ei ole muuta
tarjottavaa kuin verta, raadantaa, kyyneliä ja hikeä.”, on jäänyt
elämään fraasina ”Blood, sweat and tears”. Normandian maihinnousun
aattona Yhdysvaltain 3. armeijalle pitämässään puheessa kenraali
George S. Patton kiihottaa sotilaita toistamalla avainsanaa
”amerikkalaiset” ja vakuuttamalla amerikkalaisten rakastavan
voittajia, halveksivan pelkureita, pelaavan vain voittaakseen eikä
sietävän häviäjiä. ”Koko ajatus häviämisestä on amerikkalaisesta
kuvottava”, päästelee Patton. Hän vetoaa miehiin toteamuksella:
”Jokaisella miehellä on tehtävänsä, ja se täytyy tehdä”, eli
oikeuttaa sotimisen laskemalla liikkeelle tautologisena elinvoimaisen
slogaanin ja toimintaelokuvien tunnusrepliikin: ”Man’s got to do what
man’s got to do.”

Oma instituutionsa ovat Urho Kekkosen pitämät puheet. Kokoelmaan on
valittu yksi kiistellyimmistä: noottikriisin tilitys radiossa
marraskuussa 1961. Radiopuheessa korostuu pyrkimys asiallisuuteen.
Vedotaan ”järkevän ihmisen” käsityskykyyn ja ”historian valossa”
ymmärrettäviin asiantiloihin. Kekkonen lainaa Paasikiveä, viittaa
perusteellisiin keskusteluihin pääministeri Hruštševin kanssa jne.
Sitten hän siirtyy henkilökohtaisempien tuntumiensa kuvailuun:
”Mielessäni ovat näinä vuosina olleet usein Snellmanin sanat:
&#700;Epäonnistuminen on historian tuomio&#700;.” Pitkän
radioraportin (jollaisena tätä puhetta myös voi pitää) aikana
Kekkonen vetoaa Suomen kansaan ja käyttää urheilutermiä ”hyvä
häviäjä” lääkkeeksi naapuriluottamuksen epäilijöille. Spinozalta ja
Salomonin rukouksen loppusanoista haetaan puheeseen syvyyttä.
Loppukappale on hartaaksi pyynnöksi kohoava tulevaisuudentoive
rauhasta ja menestyksestä.

1960-luvulta lähtien kysymykset vapaudesta, ihmisoikeuksista ja
poliittisesta muutoksesta nousevat Simon Sebag Montefioren kokoelman
kuuluvimmiksi teemoiksi. Nelson Mandelan, John F. Kennedyn ja Martin
Luther Kingin ikonista voimaa tekee mieli pysähtyä tutkimaan. Mandela
toistaa vuoden 1964 puolustuspuheensa keskeisen jakson aikana kymmenen
kertaa ”afrikkalaiset tahtovat” ja lopulta ”me tahdomme tasaveroiset
poliittiset oikeudet”. Seuraa lähes kolmenkymmenen vuoden vankeus.
Presidentiksi valitun Mandelan puhe vuonna 1994 keskittyy demokratian
synnyn juhlintaan.

Kennedyn virkaanastujaispuhe vetää suuria, maailmaa ja sukupolvia
kokoavia linjoja. Ihmiskunnalle osoitetaan yhteiset viholliset:
tyrannia, köyhyys, taudit ja sota itseään vastaan. Kennedy viittaa
kauhun epävakaaseen tasapainoon ja julistaa: ”Älkäämme koskaan
neuvotelko pelon vuoksi. Älkäämme myöskään koskaan pelätkö
neuvotella.”

Saarnaajaperheessä kasvanut teologian tohtori, baptistipappi,
sosiologi, mutta ennen kaikkea ihmisoikeustaistelija Martin Luther
King piti vuonna 1963 elokuussa vaikuttavimman puheensa.
Kuulomuistissani on tunnustus ”I have a dream”. Se kiihtyy moneen
kertaan toistettuna toivon symboliksi. Negrospirituaalimainen säe
”Antaa vapauden kaikua” liittyy kymmeneen eri paikannimeen.

Nixon, Reagan ja Gorbatšov jatkavat valtiomiesten puheiden sarjaa.
Mutta ei varmasti ole sattumaa, että kirjan kunniapaikoille on
nostettu YK:n suurlähettiläs Chaim Herzog ja keskitysleirin kokenut
rauhan nobelisti Elie Wiesel. Kokoelman viimeinen maailman muuttaja
on George W. Bushin puheenkirjoittaja Michael Gersonin laatima Puhe
kansakunnalle 11.9.2001. Tilaus kuuluu: ”Tehtävämme on rauhoittelu.”
Puheeseen sisältyy metaforia. ”Teot rikkoivat terästä, mutta ne eivät
taita Amerikan päättäväisyyden terästä.” Jako hyvään ja pahaan syntyy
vaivatta: ”He (terroristit) kuitenkin epäonnistuivat. Meidän maamme
on vahva.” Montefioren mukaan Bush vaati puheeseensa sijoitettavaksi
repliikin ”Me emme tee eroa nämä teot tehneiden terroristien ja heitä
suojelevien tahojen välillä.” Julistuksen seuraukset ovat tiedossamme.
Sanoista tekoihin on joskus hyvinkin lyhyt matka.

(Kirjoituksen tiivistetty versio on ilmestynyt Helsingin Sanomissa
11.7.2008)

------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/index.php