[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Virastosta virallisesti – arkistolaitos 200-vuotta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Pekka Henttonen <pekka.henttonen at uta.fi> Yliopistotutkija, dosentti, Tampereen
yliopisto. Viestintätieteiden yksikkö
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Nuorteva, Jussi; Happonen, Päivi: Suomen arkistolaitos 200-vuotta. Edita
Publishing Oy, 2016. 475 sivua.


Virastosta virallisesti – arkistolaitos 200-vuotta
---------------------------------------------------------

Ensimmäinen yleisesitys arkistolaitoksen 200-vuotisesta historiasta ei ole
varsinainen tutkimus vaan paremminkin juhlakirja, joka käy läpi laitoksen
toiminnan näkyviä etappeja, rakennuksia, lakeja ja vaihtuvia henkilöitä.

Arkistolaitoksen historiasta ei ole muistaakseni ole ollut muuta
kokonaisesitystä kuin Pirkko Rastaan lyhyt kirjoitus Arkistoyhdistyksen
julkaisussa 17 vuotta sitten. Nyt viimein arkistolaitoksesta on ilmestynyt laaja
historiikki. Jussi Nuortevan ja Päivi Happosen 500-sivuinen teos on koostaan
huolimatta yllättävän helppolukuinen. Täydellinen kaksikielisyys puolittaa
luettavan tekstimäärän. Runsas ja kaunis kuvitus helpottaa myös
läpikäymistä.

Arkistolaitos on arkistoalan keskeisin ja näkyvin toimija. Se on pitkään
kouluttanut kaikki alalla olevat. Se on osallistunut lainsäädännön
valmisteluun. Se on ohjeistanut ja tarkastanut toimintaa viranomaisissa. Monet
yhdistykset ja alan vaikuttajat ovat lähtöisin arkistolaitoksen piiristä.
Pitkään muualla ei asiantuntijoita ollutkaan. Siksi historiikkiin tarttuu
vavistuksella: mitä se mahtaa paljastaa?



Kuva: Näkymä Säätytalon on edestä kohti Valtionarkistoa. Ståhlberg K. E.,
Valokuvaaja 1890–1899. Helsingin kaupunginmuseo. Kuvan käyttöoikeudet: CC BY
4.0 

Juhlakirja, ei tutkimus

200-vuotisjuhlan aikaan ilmestyvällä teoksella on pakostakin juhlakirjan
luonnetta, varsinkin kun kirjoittajat ovat laitoksen oma pääjohtaja ja
tutkimusjohtaja. Juhlakirjan vaikutelmaa lisäävät lähdeviitteiden ja
kattavan kirjallisuusluettelokin puuttuminen teoksesta sekä eräänlainen
pinnallisuus. Kirja ei ole kertomus asiakirjahallinnan profession ja sen
ajattelun kehittymisestä, ei edes arkistolaitoksen sisäisissä puitteissa. Sen
sijaan kirja käy läpi laitoksen toiminnan päällekin päin näkyviä
etappeja: rakennuksia, lakeja, komiteamietintöjä, tilaisuuksia, vaihtuvia
henkilöitä. Tarpeen tullen näkökulma laajenee oman toiminnan liepeille,
kuten Suomen sukututkimusseuran ja valtionapua saavien yksityisten arkistojen
historiaan.

Kun kirjoittajat ovat kirjaimellisesti lähteiden päällä, olisi toivonut
enemmän kätkettyjen kehityskulkujen paljastamista. Olisi ollut
mielenkiintoista lukea kulissien takaisista keskusteluista ja
kädenväännöistä, mutta tähän ei juuri päästy. Toiminta on anonyymiä ja
persoonatonta. Henkilöitä mainitaan, mutta heidän henkilökohtainen
panoksensa ja tahtotilansa eivät käy ilmi. Tarkimmin esitellään
valtionarkistonhoitajat, joista jokaisen urasta on kirjassa yksityiskohtainen
faktalaatikko.



Kuva: Valtionarkiston johtaja Reinhold Hausen työhuoneessaan 1900-luvun alussa.
Työhuoneen kalustus on säilynyt jotakuinkin ennallaan. Kuva teoksesta Jari
Lybeck, Reinhold Hausen. Valtionarkiston johtaja ja historiantutkimuksen
edistäjä.

Kiinnostavinta on itsenäisen Suomen arkistolaitoksen vaiheiden kuvaus ennen
viime vuosikymmeniä. Niissä on paljon sellaista, mikä ei enää
kokeneimmallekaan nykyammattilaisille ole omakohtaisesti tuttua ja josta
tietääkseni ei ole aikaisemmin kirjoitettu. Esimerkiksi työväenliikkeen
piirissä tunnettu epäluottamus valtionarkistoon vuoden 1918 sodan jälkeen on
nykyisin unohdettu. 

Maakunta-arkistoja ja heraldiikkaa

Maakunta-arkistojen perustamiset käydään historiikissa luonnollisesti läpi.
Yritykset saada maakunta-arkisto Tampereelle ovat tamperelaiselle kiinnostavia
ja valitettavan epäonnistuneita. Läheltä piti kuitenkin vuonna 1973. Tämän
vuosituhannen alussa asiaa selvitettiin uudelleen, mutta Hämeenlinnan
maakunta-arkiston siirto Tampereelle tyssäsi yliopiston oudon nihkeään
suhtautumiseen. Monelle on varmasti uutta sekin, että Jyväskylän
maakunta-arkistossa on poikkeuksellisen paljon yritysarkistoja, koska niitä
kerättiin sinne ennen Elkan syntyä.  

Historia auttaa ymmärtämään esimerkiksi heraldiikan tiiviin yhteyden
arkistolaitokseen: kun vanhempien asiakirjojen autenttisuus riippui sineteistä,
oli luontevaa sijoittaa heraldiikan tutkimus Kansallisarkiston kupeeseen. Yhteys
on säilynyt, vaikka heraldiikan painopiste ei enää olekaan sineteissä.
Nuortevan ja Happosen historiikki antaa yleiskuvan, jota tutkimus jatkossa
toivottavasti täydentää ja syventää.

***

Kirjoituksen ensimmäinen versio julkaistiin aiemmin Liikearkistoyhdistyksen
julkaisemassa Faili-lehdessä 1/2017, s. 45-46)

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/