[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kaivattu ja tarpeellinen historianfilosofian yleisesitys

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Pertti Grönholm <pergro at utu.fi> Erikoistutkija, dosentti, Ihmistieteiden
tutkijakollegium (TIAS), Yleinen historia, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kari Väyrynen; Jarmo Pulkkinen (toim.): Historianfilosofia. Klassiset
ajattelijat antiikista nykyisyyteen.. Vastapaino, 2015. 436 sivua.


Kaivattu ja tarpeellinen historianfilosofian yleisesitys
---------------------------------------------------------

Historianfilosofia-teos on suomalaisten tekijöiden suomalaisille lukijoille
kirjoittama yleisesitys länsimaisen historianfilosofian keskeisistä
ajatuksista, käänteistä ja käänteentekijöistä. Vaikka teos ei ole
kaikenkattava tai käsittelytavoiltaan saumaton, se paikkaa hyvin historian
opetuksessa ollutta puutetta suomenkielisestä perusteoksesta. Teos sopii hyvin
johdatukseksi aihepiiriin kaikille historiallisen ajattelun kehityksestä
kiinnostuneille.

Historianfilosofia on harvinainen opus, suomalaisin voimin kirjoitettu, tuhti
mutta kompakti perusteos, joka tulee enemmän kuin tarpeeseen. Vaikka
angloamerikkalaisia historianfilosofian yleisteoksia, on ollut yleensä
saatavilla, on etenkin yliopisto-opetuksessa pitkään kaivattu myös
suomenkielisiä vaihtoehtoja. Tätä aukkoa käsillä oleva teos täyttää
oikein hyvin. Tosin teosta voi moittia eurosentrismistä, sillä teoksessa ei
edes viitata muualle kuin antiikin filosofian juurilta ponnistavaan
eurooppalaiseen ajatteluun. Ovatko muiden kulttuurien filosofit tyystin
jättäneet historian tutkimusta ja esittämistä sekä historiallisen tiedon
olemusta ja merkitystä koskevat kysymykset kokonaan tekemättä? Tuskinpa.

Teoksessa on silti monia ansioita. Yksi tärkeimmistä on se, että teos on
laadittu nykylukijan näkökulmasta. Useimmat kirjoittajat arvioivat filosofien
ideoita ja käsitteitä niiden myöhemmän vaikutuksen sekä nykykeskustelun
näkökulmista. Toisaalta jotkut kirjoittajat ovat ottaneet tämän ajatuksen
turhankin täsmällisesti.

Kulta-ajasta rappioon

Kari Väyrysen luku historian ideasta ja tieteellisestä asemasta antiikin
aikana on erinomaisesti silmät avaava johdanto moniin suuriin kysymyksiin,
jotka ovat aiheuttaneet päänvaivaa myöhemmille filosofipolville. Esimerkiksi
inhimillinen kokemus historian ajallisuudesta ja tilallisuudesta johti
kreikkalaisten filosofien ajalla keskenään erilaisiin käsityksiin historian
luonteesta ja tuotti meidänkin päiviimme asti kantaneet ja ainakin
monituisista kulttuurin tuotteista tutut perusmyytit menneestä kulta-ajasta ja
historian taantumisesta sekä historian syklisyydestä eli tapahtumien
toistuvuudesta. Historiallisia myyttejä, kuten jatkuvan rappion kertomusta,
käytettiin jo antiikissa epäkohtien paheksumiseen sekä poliittisen kritiikin
välineenä.

Kuitenkin 400-500–luvuilla e.a.a. myyttiset historiakäsitykset saivat
rinnalleen kriittistä ja teoreettista pohdintaa historian olemuksesta. Myös
historiankirjoittajat, kuten Herodotos (n. 485 –n.420 eaa.) ja Thukydides
(n.455 – n. 395 eaa.) alkoivat selittää ihmisen toimintaa ajassa
naturalistisesti ja ottaen tähän myös ”poikkitieteellistä”
perspektiiviä. Usein ajatellaan, että länsimaisessa kulttuuripiirissä
kristinuskon eskatologia mullisti myös historiankirjoituksen ja vakiinnutti
lineaarisen aikakäsityksen, mutta jo kreikkalainen filosofia ennakoi murrosta;
luonnon asettamien reunaehtojen ylittämiseen perustuva ajatus historiallisesta
edistyksestä tunnettiin jo ennen kristillisen ajanlaskun alkua.

Menneiden tapahtumien satunnainen kokoelma

Myös 1900-luvulta tuttuja kiistoja historian tieteellisyydestä käytiin jo
antiikin Kreikassa usein. Esimerkiksi Platon (n.427–n.347 eaa.) korosti
ideaoppinsa tietoteoriaan nojaten, että historiallinen tieto on vieläkin
epäluotettavampaa kuin muu havaintoihin perustuva tieto. Eikä
Aristoteleeltäkään (384–322 eaa.), joka hylkäsi ideaopin ja oli
kiinnostunut tieteistä ja tieteellistä tiedosta, juuri arvostusta herunut
historioitsijoiden työlle. Hänelle historia oli lähinnä menneiden
tapahtumien satunnainen kokoelma, josta puuttui runouden ”filosofia, arvokkuus
ja vakavuus”.

Virpi Mäkisen kaksi artikkelia punovat tiiviin, ehkä jopa turhankin
suoraviivaisen paketin keskiajaksi kutsutun ajanjakson historianfilosofian
pääpiirteistä, alkaen kirkkoisä Augustinuksen (354–430) näkemyksestä
ajan ainutlaatuisuudesta ja lineaarisuudesta ja päätyen Tuomas Akvinolaisen
(1225–1274) ja muiden teologien käsityksiin kaitselmuksen ja eskatologian
värittämästä historiallisesta edistyksestä. Keskiajaksi mieltämämme
ajanjakson (n. 500–1500) aikainen historianfilosofia oli Euroopassa vahvasti
kiinni kristillisessä teologiassa ja maailmanselityksessä eikä antiikin
ajattelu välittynyt eurooppalaiseen kulttuuriin aivan kaikessa
monimuotoisuudessaan; ajanjakson historianfilosofia rakentui paljolti
aristotelisen maailmankuvan ja tiedekäsityksen varaan.



Kuva: Aristoteelinen maailmankuva. Harmonia Macrocosmica 1660. Andreas
Cellarius, (1596-1665).

Kristinusko asetti maailman ajalle selkeä alun ja lopun sekä ankkuroi
länsimaiseen historiakäsitykseen periodisoinnin. Mäkinen tuo esiin myös
tärkeitä keskiaikaisen ja modernin historiakäsitysten eroja; esimerkiksi
varsinaista tapahtumien syy ja seuraus -suhdetta keskiaikainen historiakäsitys
ei tunnistanut, vaan kaikki, mikä maan päällä tapahtui, noudatti Jumalan
suurta, kuolevaisilta kätkettyä käsikirjoitusta. Kirjoihin kirjatut
historialliset tapahtumat olivat keskenään pikemminkin allegorisessa kuin
kausaalisessa suhteessa.

Myös varsinainen historiankirjoitus jäi lähinnä tapahtumahistorian
kirjaamiseen annaaleiksi ja kronikoiksi, mikä heijasti Vanhan Testamentin
suurta esikuvallista merkitystä. Vain vähän jäi tilaa kirjoittajille, jotka
olisivat pohtineet teoksissaan historian olemusta syvällisemmin.
Historiankirjoituksen tehtävät olivat usein maalliselle vallalle ja kirkon
pyrkimyksille alisteisia; tekstien avulla rakennettiin niin alueellista,
dynastista kuin kansallistakin identiteettiä ja myös universaalikristillistä
yhteisöllisyyttä. Historiankirjoituksesta tuli osa valtasuhteiden ja
vallankäytön oikeuttamista.

Onko  historia tiedettä vai tieteen ulkopuolella?

Renessanssin, humanismin ja uuden ajan alun historianfilosofia jää teoksessa
hieman niukasti käsitellyksi, mutta omassa luvussaan Kari Väyrynen valottaa
asiantuntevasti sitä, kuinka historiallisen tiedon olemus ja varmuus sekä
historian rooli tieteiden joukossa nousivat esiin Giambattista Vicon
(1688–1744) ja Rene Descartesin (1596–1650) ajattelussa. Vico, jota
Väyrynen aiheellisesti pitää turhan vähälle huomiolle jääneenä ja osin
väärin tulkittuna filosofina, rakensi ajattelunsa paitsi empirismin, etenkin
Thomas Hobbesin (1588–1679) ja rationalismin (mm. Platon, Descartes), myös
humanistisen filosofian varaan. Vico näki historiallisen tiedon ”historian
tekijän” tuottamana tietona. Mutta toisin kuin Descartes, joka ei arvostanut
historiallisen tiedon tieteellisyyttä kovin korkealle, Vico piti sitä jopa
luotettavampana kuin luonnontieteellisiä havaintoja.

Descartesille historiallinen tieto oli myös ”kertojan tietoa”, mutta
lähinnä kielteisessä mielessä; hän tunnisti subjektiivisuuden ongelman ja
piti esimerkiksi antiikin historiankirjoitusta kritiikittömänä ja
kaunistelevana moralisointina, jossa on sivuutettu se, mikä ihmiselle on
ylipäänsä mahdollista. Käytännössä Descartes sulki historiankirjoituksen
tieteen ulkopuolelle, millä oli sekä myönteisiä että kielteisiä
vaikutuksia historiatieteiden myöhemmälle kehitykselle. Toisaalta hän antoi
omalla rationalismillaan eväitä juuri Vicon kaltaisille filosofeille, jotka
oivalsivat, että ihminen on viime kädessä tiedon tekijä ja tuottaja; sitä
ei ole missään valmiina poimittavaksi. Siksi tieteen tulisi kiinnittää
huomionsa toimivaan subjektiin. Vico oli jonkin sortin esikonstruktionisti, joka
nosti historian tieteiden korkeimmalle tasolle. Hänen käsittelemänsä tiedon
ja ymmärtämisen problematiikkaan palaavat monet myöhemmät hermeneuttiset
historianfilosofit, kuten Wilhelm Dilthey (1833–1911) ja Hans-Georg Gadamer
(1900–2002). Edelleenkin ajankohtaisia lähdekriittisiä ohjeita
historioitsijoille Vico antaa listatessaan mahdollisia harhatiedon lähteitä.

Kimmo Kontion kirjoittama luku käsittelee Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778)
sivistysfilosofista historiakäsitystä eräänlaisena vaihtoehtohistoriana,
vastakohtana aikansa porvarilliselle, edistyksen nimiin vannoneelle historialle.
Rousseaun sivilisaatiokriittisen tuotannon (etenkin Tutkielma ihmisten välisen
eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista, 1755) vaikutus modernin subjektin
muotoutumiseen sekä esimerkiksi kasvatuksen historian ymmärtämiseen on
epäilemättä suuri, mutta Kontion pohdiskelu jää silti hieman irralliseksi
kirjan pääteemasta. Luvun keskiössä ovat Rousseaun moraali- ja
yhteiskuntafilosofinen käsitys siitä, millainen on paheen ja rappion
genealogia sekä miten tapahtuu modernin ihmisen vieraantuminen yhteisöstä.



Kuva: Allegoria vallankumouksesta. Nicholas Henry Jeaurat de Berty 1794.

Rousseaun huoli ihmiskunnan kriisistä kuvastuu kolmen luonnontilan konseptissa;
ensimmäinen tila kuvaa ihmistä luonnon armoilla, keskimmäinen luonnontila
edustaa sivistyksen, vapauden ja inhimillisyyden korkeimpia asteita, kolmas
puolestaan on moderni yhteiskunta, jossa ihminen taantuu, eriarvoisuuden
lisääntyessä, alkuperäistäkin luonnontilaansa itsekkäämmäksi ja
itserakkaammaksi olennoksi.

Rousseaun pelko siitä, että modernit yhteiskunnat täyttyisivät vain omasta
hyödystään kiinnostuneista, hyveellisen kansalaisen ihanteista ja yhteisestä
hyvästä vieraantuneista kuluttajista, on tuttu omaltakin ajaltamme. Modernin
sivistyneen ihmisen  päätepiste olisi Rousseaun mukaan kaikkien sota kaikkia
vastaan. Käsitys näyttää asettuvan samalle jatkumolle antiikin
degeneraatiokertomusten ja perikatoa maalailevien myöhäismodernien
maailmanhistorioiden kanssa. Toki myös muiden 1800-luvun
yhteiskuntakriitikoiden kanssa. Rousseau pyrki ratkaisemaan ongelman Émile
(1762)  -teoksessa, jossa hän avasi tien vapauteen oikean kasvatuksen avulla.
Rousseau etsii vaihtoehtoista, inhimillisen vapauden varaan rakentuvaa historiaa
ja määritteli kasvatuksen tehtäväksi ei vähempää kuin historian kulun
suunnan muuttamisen.

Sivilisaatio- ja universaalihistorialliset yritykset kuvata ihmiskunnan suurta
kertomusta olivat 1700-luvun lopulla yleisiä. Universaalihistorioita luonnehtii
harmittavan lyhyiksi jäävissä kahdessa  katsauksessaan Markku Mäki.

Kari Väyrynen kirjoittaa valistuksen inspiroiman ja yhtenäisyyttä
tavoitelleen historiakäsityksen paradokseista, keskittyen Immanuel Kantiin
(1724–1804), joka hänkin pohti ihmiskunnan kehitystä luonnontilasta kohti
sivilisaatiota ja moralisaatiota. Nuoren Kantin lähtökohta oli monen
aikalaisensa tapaan naturalistinen käsitys: ihminen oli osa luontoa eikä
häntä ohjannut jumalallinen kaitselmus, vaan luonnon asettamat reunaehdot ja
luonnontapahtumat. Kantia pidetäänkin yhtenä ensimmäisistä
ympäristöhistoriallisen ajattelun edustajista. Samalla hän näki ihmiskunnan
historian kuitenkin edistyneen ja parantaneen omaa kykyään ymmärtää,
hallita ja hyödyntää ympäristöään. Historioitsijoille Kant asetti
suorastaan mahdottomia tehtäviä; hänen tulisi nähdä tapahtumahistorian
takana vaikuttavat moraaliset ja legaaliset pyrkimykset ja arvioida näitä
kriittisesti. Kantin historiallisessa ajattelussa olevia monia kiinnostavia
piirteitä pystytään tässä artikkelissa vain sivuamaan lyhyesti.

Edistystä, relativismia ja vapauden historiaa

Jouko Jokisalon luku edistyksen käsitteen vaikutuksesta moderniin
historianfilosofiaan ja historiankirjoitukseen on ongelmallinen. Jokisalo tekee
hyvän katsauksen edistysparadigman syntyvaiheisiin ja sen nousuun monia
eurooppalaisia 1800-luvun ideologioita läpäiseväksi osaksi. Tämän jälkeen
Jokisalo keskittyy yllättäen edistysaatteen varjopuolien ja
”perversioiden” listaamiseen ja maalailee varsin synkin värein koko
edistysaatteen antia ihmiskunnan historialle. Jos tälle tielle pitää
filosofian yleisteoksessa lähteä, niin tekstissä olisi ollut syytä mainita
sosiaalidarvinismin, rasismin, imperialismin ja kansanmurhien ohella vastaavat
ilmiöt, joita on koettu sosialistisen edistyksen ja luokkataistelun nimiin
vannoneissa Neuvostoliitossa, Kiinassa ja Kamputseassa. Näin Jokisalo ei
kuitenkaan tee.

Kokonaisuuden kannalta suurempi ongelma on, että Jokisalo ei käsittele sitä,
millainen merkitys edistysparadigmalla on ollut Karl Marxin ja (1818–1883)
Friedrich Engelsin (1820–1895) kaltaisten filosofien näkemyksille. Heidän
ajatuksensa ihmiskunnan kehityksestä, muutoksen dialektiikasta,
maailmanhistoriallisista periodeista ja muutosvoimista muokkasivat paitsi
filosofiaa myös historiankirjoitusta ja tulevaisuusajattelua, mutta ne eivät
tule tässä esille lainkaan. Marksilainen ja marksilais-leniniläinen
historiankirjoitus olisi ollut syytä käsitellä tässä luvussa myös.
Edistysparadigman vaikutus marksismin historiakäsityksen ytimessä olevaan
historialliseen materialismiin olisi ansainnut monipuolisemman käsittelyn.
Tämä on selkeä puute teoksessa.

Jokisalo kyllä tarkastelee Marxin ja Engelsin filosofiaa, mutta vain heidän
ekologiseen ajatteluunsa keskittyen. Tämä valinta liittyy suomalaistenkin
filosofien Marx-harrastuksessa jo 15 vuotta jatkuneeseen projektiin. Siinä
sosialismin teoreetikkoja luetaan ekofilosofian näkökulmasta uudelleen John
Bellamy Fosterin (Marx’s Ecology, 2000) hengessä, keskittyen heidän
varhaisiin teksteihinsä ja siellä täällä esiintyviin ihmisen
luontosuhteeseen liittyviin ajatuksiin. Hanke voi olla  mielenkiintoinen, mutta
tässä teoksessa se saa liian suuren roolin.

Asko Nivala esittää artikkelissaan uusia tulkintoja saksalaisesta
varhaisromantiikasta ja siitä kumpuavasta historiakäsityksestä. Nivala näkee
Friedrich Schlegelin (1772–1829) ja hänen lähipiirinsä historiakäsityksen
huomattavasti ”modernimpana” kuin aiempi tutkimus, jota on hallinnut ajatus
varhaisromantiikasta nostalgisen sentimentalismin ja irrationaalisuuden
leimaamana vastareaktiona valistuksen materialismille. Luku on tyyliltään
pohdiskeleva ja argumentoiva essee ja hyvä sellaisena, mutta arvelen, että
moni tämän teoksen lukija kaipaa laajempaa esitystä saksalaisen romantiikan
ja ylipäänsä romantiikan historiakäsityksestä. Nivala pitäytyy tiukasti
Schlegelin historianfilosofiassa ja tietoteoriassa. Schlegelin suhde
menneisyyteen ja aikakausiin oli varsin relativistinen; mitään aikaa ja sen
ihmisiä ei tulisi tuomita muista aikakausista omaksutuilla kriteereillä.
Jokainen aikakausi oli hänelle yhtä arvokas. Tämä on yksi historismin
periaatteista ja vaikuttaa edelleen historiankirjoituksessa vahvana. Schlegel
oli myös hyvin kriittinen ilmiötä kohtaan, jota me nykyään nimitämme
historian poliittiseksi käytöksi. ”Nykyisyys ei ole olemassa menneisyyden
harmonian palauttamiseksi tulevia sukupolvia varten”, Nivala summaa.



Kuva: Friedrich Schlegel, Franz Gareis 1801.

Markku Mäen luku on seikkaperäinen johdatus niin modernin nationalismin kuin
sosialisminkin synnylle tärkeän G. W. F. Hegelin (1770–1831)
historianfilosofiseen ajatteluun, joka avautuukin hyvin valtio- ja vapaus
-käsitteiden kautta. Hegelin mukaan ihmiskunnan historia on mielekästä
tulkita sen valossa, kuinka hengen tavoitteet, kuten sivistys, vapaus ja
tietoisuus näistä ovat kehittyneet antiikin ajasta Ranskan vallankumoukseen.
Hengen tavoitteita kantavat eteenpäin Hegelin mukaan eurooppalaiset
valtiotyypit ja porvarillinen yhteiskunta oli saavuttanut niistä eniten.

Toisin kuin Marx, Hegel ei nähnyt mahdollisena kumota porvarillista
yhteiskuntaa, joka oli vapauden synnyttänyt, vaan valtion on kyettävä
takaamaan vapauden toteutuminen yhteiskunnassa, jossa egoismi ihmisten
alistaminen ja markkinoiden ylivalta oli aina vaarana. Mutta kuten Mäki
painottaa, Hegel ei ollut ankara oppimestari eikä nähnyt filosofiankaan
kykenevän ratkaisemaan sitä ongelmaa, millainen maailman pitäisi olla, sillä
hänen mukaansa filosofia on aina myöhässä opettaakseen ihmistä tulevissa
ratkaisuissa. Vaikka Hegel näki ihmiskunnan kehittyvän ennen kaikkea
(viekkaan) järjen varassa, hän ei väittänyt, että vapauden historia etenee
välttämättömyydellä, vaan hänen mukaansa myös korkeimman kaitselmuksella
ja poikkeuksellisella yksilöllä on  mahdollisuus vaikuttaa historian kulkuun.

Sekä Nivalan että Mäen tekstit olisivat toimineet ehkä paremmin ennen
Jokisalon tekstiä. Teoksen ensimmäisen pääluvun päättää Heli Rantalan
hyvin tiivis katsaus suomalaiseen 1800-luvun historianfilosofiaan.

Historismin kritiikkiä ja keskustelua selitysmalleista

Teoksen toisen pääluvun johdannossa Jarmo Pulkkinen muistuttaa, että
viimeisten noin 175 vuoden tarkastelujaksoa leimaa väistämättä se, että
historiantutkimuksesta ja -kirjoituksesta tuli 1800-luvun jälkipuolella
modernien valtioiden rahoittamaa ammattimaista tutkimusta, jolla oli
lähdekritiikkiin ja historismiin perustunut metodologiansa sekä usein myös
tarkasti rajattu tehtävänsä. Näin filosofiankin suhde historiantutkimukseen
muuttui; se jäi paljolti sen ulkopuolelle ja usein kriittiseen positioon,
mistä on ollut sekä hyötyä että haittaa historiantutkimukselle. Historismia
on esimerkiksi kritisoitu 1800-luvun lopulta lähtien naivista realismista.

Henna Seinälän artikkeli Friedrich Nietszchen (1844–1900) panoksesta
historianfilosofiseen keskusteluun on kirjan antoisimpia lukuja ja osoittaa
hyvin, miksi Nietszche nousee aina uudelleen esiin kun puhutaan historian ja
filosofian suhteesta. Nietszche, joka välillä kannatti historian ja filosofian
pitämistä erillään ja välillä niiden yhdistämistä, pohti usein sitä,
miten tieto menneisyydestä voisi hyödyttää keskustelua ihmiskunnan
tulevaisuudesta. Hän oli kaikista myöhemmistä leimoista huolimatta
naturalisti, joka uskoi, että kaikki ilmiöt niin ihmisten yhteisöissä kuin
luonnossakin ovat tieteellisesti ja historiallisesti selitettävissä.
Historiallisuus oli Seinälänkin mukaan Nietszchelle ihmiselämän tärkeimpiä
elementtejä.

Yksi merkittävimmistä Nietszchen lahjoista historiantutkimukselle on ollut
johtopäätös, jonka mukaan myös tieto ja ymmärryksemme menneisyydestä on
itsessään historiallista eli aikaansa sidottua. Muuttumattomia faktoja,
arvostelmia ja moraalikäsityksiä ei ole, eikä ymmärryksemme maailmasta
kumpua jostakin transendentaalista lähteestä. Nietszche piti historiallista
tietoa tarpeellisena, mutta joskus sitä saattoi olla liikaakin. Historialliseen
tietoon ei pidä hänen mukaansa juuttua, sillä se ei sisällä itsessään
mitään merkityksiä tai tarkoituksenmukaisuutta. Ihminen luo itse merkitykset
niin historialle kuin tulevaisuudelle ja päättää, näkeekö hän niissä
edistystä vaiko rappiota. ”Elämä tarvitse historiaa, mutta liika historia
vahingoittaa sitä”, on yhä ajankohtainen toteamus pohdittavaksi. Niin
ikään Nietszche varoitti aikansa historioitsijoita anakronismin vaaroista.
Hän hylkäsi historismin ja aikansa historiantutkijoiden laajasti jakaman
edistysajattelun;  varsinkin kun kyse oli moraalin edistyksestä. Seinälä
näyttää oivallisesti, millaisia aineksia Nietszchen ”ylihistoriallinen
ihminen” antoi 1900-luvun jälkipuoliskon postmodernille ajattelulle.



Kuva: Lou Andreas-Salomé, Paul Rée ja Friedrich Nietzsche (1882)

Asko Nivalan ja Jouko Jokisalon napakat katsaukset Walter Benjaminin
(1892–1940) ja Oswald Spenglerin (1880–1936) sekä edistysajattelua että
historismia kritisoineisiin teksteihin sopivat Nietszchen perään ja
täydentävät hyvin kuvaa 1900-luvun alkupuolella esiintyneistä murroksen
merkeistä. Toisin kuin taiteen- ja populaarikulttuurin tutkimuksessa,
Benjaminia ei historiatieteissä juuri tunneta merkittävänä filosofina. Sen
sijaan Spenglerin teos Länsimaiden perikato (1918, 1922), jossa hän esitteli
kulttuuri- ja sivilisaatioteoriansa,  ”maailmanhistorian morfologian”,  on
vaikuttanut paljon länsimaiseen historiankirjoitukseen ja etenkin sen
globaalihistoriallisiin virtauksiin. Spengler omaksui biologistisia ja
organistisia selitysmalleja; kausaliteetin sijaan hän nosti tärkeäksi ihmisen
toiminnan selittäjäksi analogisen ajattelun.

R.G. Collingwoodia (1889–1943) on erityisesti historiantutkimuksen
ammattilaisten piirissä pidetty yhtenä 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista
historianfilosofeista, ellei peräti tärkeimpänä. Kuten Heikki Saari
luvussaan toteaa, Collingwoodin työ modernin historianfilosofian tehtävien
määrittelyssä on ollut kauaskantoista; hän piti kiinni historiatieteiden
erityisyydestä suhteessa luonnontieteisiin ja korosti sitä, että tutkijoiden
tulee ymmärtää menneisyyden tapahtumat toimijoiden näkökulmasta. Intentiot
ja motiivit ovat hänen mukaansa tärkeämpiä kuin kausaaliset selitysmallit.
Lisäksi hän piti historiallista tietoa luonteeltaan intersubjektiivisena;
tieto rakentuu lähteille esitettävien kysymysten ja argumentaatioprosessin
kautta vuorovaikutuksessa kriittiseen tutkijayhteisöön. Monista Collingwoodin
ajatuksista kuultaa läpi Vicon ja Kantin vaikutus.

Collingwoodille tärkeä intentionaalisen ymmärtämisen käsite, joka vertautuu
myös Gadamerin ajatuksiin, ei tarkoita yritystä eläytyä empaattisesti
menneisyyden toimijan kokemuksiin ja mielentiloihin, vaan kyse on tutkijan ja
tutkimuskohteen osallisuudesta yhteisissä merkityksissä ja käytännöissä.
Tämä on vielä hyvin ymmärrettävissä, mutta Collingwoodin ehdot ja ohjeet
intentionaalisuuden ymmärtämiselle olivat vähintäänkin vaativat ja lisäksi
epäselvät. Saari käykin läpi kriittisesti Collingwoodin re-enactment
-teorian, joka näki historioitsijan tutkimuskohteensa alkuperäisten
mielenliikkeiden uudelleenkokijana ja henkiin herättäjänä. Tutkijat eivät
ole vieläkään yksimielisiä, halusiko Collingwood käsitteillään luoda
uuden historiantutkimuksen metodin vai oliko kyseessä ehdotus hermeneuttisen
ymmärtämisen teoriaksi. Kummassakin on ongelmansa. Kuten Saari huomauttaa,
Collingwoodia on syystäkin kritisoitu intentionaalisuuden kohtuuttomasta
painottamisesta.

Kari Väyrysen katsaus suomalaiseen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun
historianfilosofiaan nostaa esiin mm. sen kuinka keskustelu historiallisesta
selittämisestä ja ymmärtämisestä sekä luonnontieteiden ja
historiatieteiden eroista ulottui tännekin. Arvi Grotenfelt (1863–1941) ja
J.E. Salomaa (1891–1941) olivat molemmat ns. kriittisiä realisteja,
karsastivat jyrkkiä kantoja ja pyrkivät löytämään välittäviä kantoja
luonnontieteellisiin selityksiin nojaavien empiristien ja ihmistieteiden
erityisyyttä painottavien intentionalistien välimaastosta. Salomaa mm.
osuvasti muistutti, että toisin kuin luonnontieteilijä, historioitsija tutkii
aina omaa maailmaansa, omaa menneisyyttään ja nykyisyydessä elävää
menneisyyttä. Myös Henrik von Wright (1916–2003) nousee Väyrysen tekstissä
esiin avarakatseisena analyyttisen koulukunnan filosofina, jolla oli
ymmärtäviä kantoja niin hermeneutikkaa kuin intentionaalista selittämistä
eli päämäärärationaalisia selitysmalleja kohtaan.

Historioitsija sanojen, diskurssien ja kertomusten keskellä

Teos huipentuu kahteen 1900-luvun jälkipuolen klassikkoon, Paul Ricoeuriin
(1913–2005) ja Michel Foucaultiin (1926–1984). Vaikka kumpikaan ei
mieltänyt itseään ensisijaisesti historianfilosofiksi, molempien vaikutus
historiatieteisiin, yhteiskuntatieteisiin ja taiteentutkimukseen on ollut niin 
mittava, että heidät on syytä mahduttaakin tähän teokseen.

Ricoeur tunnetaan laaja-alaisena filosofina ja useissa teoksissaan muistin,
kertomisen, uskomusten, etiikan ja identiteetin kysymyksiä pohtineena
kriittisenä hermeneutikkona. Ricoeurin magnum opus on La Mémoire,
l’histoire, l’oubli (2000), johon Ricoeur on summannut tuotannossaan eri
näkökulmista käsittelemiään kysymyksiä. Timo Heleniuksen teksti on sujuva
katsaus historian kannalta tärkeimpiin Ricoeurin ajatuksiin. Ricoeur on niin
narratiivisuuden kuin identiteetin ja muistamisenkin teoreetikkona vahvan
antropologisesti virittynyt; itseeni on aina vedonnut hänen pyrkimyksensä
löytää yleispäteviä käsitteitä ihmisen olemassaolon ja kokemuksen
tulkitsemisen apuvälineiksi.

Historiallisen tiedon luonnetta pohtiessaan Ricour tukeutui Michel de Certeaun
(1925–1986) kategorioihin historiografisista operaatioista, jotka kuvaavat
historioitsijan työvaiheita ja käytäntöjä. Tämä kytkös on pitänyt
Ricoeurin historiakäsityksen maanläheisenä; hän on ollut niitä harvoja,
jotka ovat pohtineet esimerkiksi historian tieto-opillista asemaa tutkijan
näkökulmaa unohtamatta. De Certeaun ja Ricoeurin kuvaus historiantutkijan
työstä, joka perustuu menneisyyden jättämille jäljille, niistä tehtäville
dokumenteille ja tutkijan niitä vastaan asettamille kriittisille kysymyksille,
on tuttu historiantutkimuksen ammattilaisille. Helenius käy läpi Ricoeurin
ajatuksia dokumentaatiosta ja arkistoidusta muistista, selittämisen ja
ymmärtämisen suhteesta ja historiallisen tiedon representaatiosta. Ricoeur
puolusti vahvasti narratiivista muotoa historiantutkijan representaation
työvälineenä, nojautuen antropologiseen näkemykseen narratiivista kaiken
inhimillisen kokemisen, ymmärtämisen ja muistamisen peruselementtinä. Ricoeur
osasi eritellä ansiokkaasti myös retoriikan ja argumentaation roolia
historiantutkimuksessa.

Tero Anttilan ja Mikko Myllykankaan Foucault-luku päättää
Historianfilosofia-teoksen jo Kantin ja Nietszchen kirvoittamiin pohdintoihin
tiedon alkuperästä, tietämisen rakenteista ja instituutioista sekä ihmisen
kyvyttömyydestä tavoittaa objektiivisesti todellisuutta. Foucaultin mukaan
kieli ja käsitteet, joilla historioitsijatkin operoivat, ovat aina myös
historiallisia itsessään, siis tulkintoja todellisuudesta.



Kuva: Michel Foucault (1926-1984)

Lisäksi historialliset ja sosiaalisesti rakentuvat diskursiiviset käytännöt
rajaavat aina historioitsijan toimintaympäristöä. Anttila ja Myllykangas
käyvät informatiivisesti läpi Foucaultin keskeisiä teoksia ja historiallisen
ajattelun kehityskaarta. Mukana ovat  mm. tiedon arkeologia, diskurssit ja
genealogia. Luku muistuttaa, että kun kohuista noussut pöly on laskeutunut ja
aikansa kulttifilosofi on mennyt pois muodista, hänen ajatuksissaan on yhä
paljon ammennettavaa myös historiantutkijoille.

Kaiken kaikkiaan käsillä on asiantuntevasti ja sujuvasti kirjoitettu teos,
joka pienistä puutteistaan huolimatta on mitä suositeltavin historiallisen
ajattelun perusteiden opiskeluun.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/