[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kantin kansantajuista metafysiikkaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Saila Heinikoski <saila.heinikoski at utu.fi> Tutkija / tohtorikoulutettava, Åland
Islans Peace Institute / Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kant, Immanuel: Moraalin metafysiikan perustus (Grundlegung zur Metaphysik der
Sitten). Kääntänyt Markus Nikkarla. Areopagus, 2014. 108 sivua.


Kantin kansantajuista metafysiikkaa
---------------------------------------------------------

Immanuel Kantin (1724–1804) Moraalin metafysiikan perustusilmestyi vuonna
1785, mutta se on edelleen relevatti. Teoksen aiempi suomennos ilmestyi yli
kahdeksankymmentä vuotta sitten. Nyt uusi suomennos helpottaa olennaisesti
tämän tärkeän teoksen ymmärtämistä, ja tarjoaa kaivatun mahdollisuuden
tutustua Kantin moraalifilosofiaan suomeksi.

 

Tämä ei ole kirja-arvostelu Immanuel Kantin Moraalin metafysiikan
perustuksesta, (Grundlegung zur Metaphysik der Sitten)vaan informatiivinen
tiivistelmä kirjan argumenteista. Markus Nikkarlan suomennos teoksesta on hieno
kulttuuriteko, sillä J.E. Salomaan vuonna 1931 ilmestynyttä suomennosta
kahlanneena voin kertoa, että teoksen vanhakantainen kieli vaikeuttaa sen
ymmärtämistä. Erityisen kiinnostavaa oli lukea Nikkarlan esipuhe, sillä olen
paitsi valtiotieteilijä myös koulutettu kääntäjä. Filosofia on aivan
erityinen kääntämisen alalaji. Nikkarlan tapaan filosofisia teoksia
kääntävät henkilöt ovat itse lähes poikkeuksetta filosofeja. Vaikka
luenkin saksaa en ole koskaan tarttunut Kantin alkuperäistekstiin, sillä
erityisesti Kantin suomennoksiin on voinut luottaa.

Nikkarla on ollut mukana myös Kantin Puhtaan järjen kritiikin kääntäneessä
työryhmässä, joten J.E. Salomaan kääntämä Siveysopilliset pääteokset on
nyt kokonaisuudessaan päivitetty suomeksi. Salomaasta poiketen Nikkarla on
tukeutunut latinalaisperäisiin termeihin Kantin keskeisiä käsitteitä
kääntäessään, sillä saksankieliset termit olivat alun perin käännöksiä
näistä termeistä. Moraali, representaatio, kognitio ja intuitio ovatkin
varsin ymmärrettäviä termejä nykylukijalle samoin kuin esimerkiksi
materiaalinen ja formaalinen Salomaan käyttämän sisällyksellisen ja
muodollisen sijaan.



Uusi suomennos helpottaa olennaisesti Kantin ymmärtämistä

En ole filosofi, joten kirjoitan tätä tekstiä filosofiaa harrastavan
maallikon näkökulmasta. Vaikka olen tukeutunut Kantin kirjoituksiin myös
omassa tutkimuksessani, en voi sanoa olevani millään tapaa Kant-asiantuntija.
Tämän vuoksi arvostankin Moraalin metafysiikan perustuksen suomennostyötä,
sillä se tarjoaa mahdollisuuden myös muille kiinnostuneille palata monen
nykyteorian alkulähteille. Niinkin erilaisiin ajattelutapoihin päätyvät
yhteiskunta- ja moraalifilosofit kuin esimerkiksi Jürgen Habermas, R.M. Hare,
Richard Rorty ja Charles Taylor ovat ammentaneet Kantin filosofiasta. Vaikka
itsekin tukeudun enemmän 1900- ja 2000-luvun teoreetikkojen kirjoituksiin,
pidän tärkeänä myös keskustelun taustan tuntemista. Kantin filosofia on
harvoin kevyttä luettavaa, mutta noin 70-sivuinen nykysuomella kirjoitettu teos
mahdollistaa Kantin ajatuksiin tutustumisen kenelle tahansa.

Teos jakaantuu kolmeen lukuun, josta ensimmäisessä käsitellään siirtymistä
tavallisesta moraalisesta järkitiedosta filosofiseen. Vaikka kirjassa on kyse
moraalin metafysiikan (eli empiirisestä erotetun puhtaan järkitiedon, s. 52)
perustuksesta, käytännön kysymykset ovat kaikille tuttuja jokapäiväisestä
elämästä. Esimerkiksi se, voiko valehtelun hätätilanteessa toivoa tulevan
yleiseksi laiksi on havainnollinen kuvaus Kantin moraalikäsityksestä (s. 44).
Kyseisessä tapauksessa on siis kyseessä tavallinen moraalinen järkitieto,
joka kuitenkin johtaa usein luonnolliseen dialektiikkaan, jossa velvollisuuden
lait ja henkilökohtaiset mieltymykset joutuvat vastakkain. Tässä onkin Kantin
mukaan syy sille, miksi tavallisen ihmisjärjen on hakeuduttava
käytännöllisen filosofian pariin etsimään vastausta moraalidilemmoihin (s.
46–47). Tämä on hyvä syy myös tarttua käsiteltävänä olevaan teokseen.

Toinen luku käsittelee siirtymistä kansantajuisesta moraalifilosofiasta
moraalin metafysiikkaan. Kantin mukaan teolla on moraalinen arvo ainoastaan jos
se on tehty velvollisuudesta, eli pelkkä yhteensopivuus velvollisuuden
määräyksien kanssa ei riitä (s. 49). Järjen tulee määrätä tahtoa a
priori, ja moraalilakien tulee siis aina kummuta käytännöllisestä järjestä
eikä empiirisistä esimerkeistä (s.51). Kant myös perustelee
teoreettisuuttaan sillä, että ensin täytyy perustaa moraalioppi
metafysiikkaan eli puhtaaseen käytännölliseen filosofiaan, jonka jälkeen
voidaan vasta kansantajuistaa se (s. 52). Tämän vuoksi kannattaakin tarttua
teokseen, jos haluaa ymmärtää moraalisia velvollisuuksia ja niiden
perusteita.

Kant tekee eron myös käskyjen eli imperatiivien välillä sen suhteen, ovatko
ne hypoteettisia eli välineitä jonkin muun saavuttamiseen vai kategorisia eli
hyviä sinänsä (s. 56–57). Tällaisissa todelliseen päämäärään tai
onnellisuuteen tähtäävissä imperatiiveissa ei olekaan pohdittavaa, vaan
vaikeampaa on määrittää moraalisuuden imperatiivi (s. 60–61). Teos
osoittaa seikkaperäisesti, miten Kant päätyy kuuluisaan kategoriseen
imperatiiviinsa:

 ”toimi vain sen maksiimin mukaan, joka sallii sinun samanaikaisesti tahtoa,
että siitä tulisi yleinen laki” (s. 63).

Vaikka Kantin imperatiivit ovat varmasti useimmille tuttuja, niiden perustat ja
keskinäissuhteet avautuvat kirjassa noviisillekin uuteen valoon.



Kuva: Immanuel Kant (1724–1804)

Halu ja tahto

Kant erottaa myös tahdon ja halun toisistaan. Halun perusta on houkutin ja
tahdon motiivi, joten haluilla on subjektiivisia päämääriä, kun taas tahdon
pitäisi perustua kaikkia järjellisiä olentoja koskeviin objektiivisiin
päämääriin (s. 69–70). Tämän keskustelun yhteydessä teoksessa
esitetään myös kategorisen imperatiivi suhde toiseen tärkeään
imperatiiviin, jonka mukaan ihmisyys on aina päämäärä, ei väline.
Tällöin ihminen tahtoo noudattaa myös kategorista imperatiivia
päämääränä itsessään, koska ”järjellinen luonto on olemassa
päämääränä itsessään”. (s. 71.) Tästä Kant taas johtaa kolmannen
kaavansa eli ajatuksen ”jokaisen järjellisen olennon tahdosta yleisesti
lakiasäätävänä tahtona” (s.73), mitä hän nimittää tahdon autonomian
periaatteeksi. Tällaiselle lainsäädännölle ei voi myöskään asettaa
hintaa, vaan sillä on sisäinen arvo eli arvokkuus. (s.75.) Vaikka ajatukset
vaikuttavat melko abstrakteilta, teos tarjoaa jokaiselle ihmiselle
mahdollisuuden ajatella itseään autonomisena yleisen tahdon muodostajana.

Kantille tahdon autonomia on moraalisuuden ylin periaate. Moraalin metafysiikan
perustuksen mukaan ihmisen tahto onkin vapaa siinä mielessä, että ihmisen
tulee tahtoa niin, että se vastaa tahtomisen yleistä lakia (s. 82). Tahdon
heteronomia on taas sitä, että hypoteettiset imperatiivit määräävät
tahtomaan jotakin jonkun toisen päämäärän saavuttamiseksi (s. 83). Näin
ollen tahdon vapaus on edellytys moraalisuudelle (s. 86), ja teoksen viimeinen
luku omistetaankin pitkälti tahdonvapauden käsittelyyn. Otsikkotasolla
viimeisessä luvussa käsitellään siirtymistä moraalin metafysiikasta puhtaan
käytännöllisen järjen kritiikkiin, jonka loppupäätöksenä Kant esittää
moraalisuuden riippuvan tahdon vapaudesta. Järjen tahdolle on siis edellytys
vapaa tahto, koska muutoin järki olisi muille vaikuttimille altis eikä enää
vapaa (s. 89). Vaikka vapaa tahto on hyvin keskusteltu aihe nykyfilosofiassa,
Kantin argumentaatio on vakuuttavaa luettavaa sinänsä.

Kant perustelee tahdon vapautta sillä, että järki on aina vapaa
aistimaailmasta, ja riippumattomuus aistimaailman syistä on vapautta (s. 93).
Järki kuuluu ymmärryksenmaailmaan, joten tahto on myös osa
ymmärryksenmaailmaa, missä moraalilait ovat velvollisuuksien peruste (s. 94).
Moraalinen tahtominen onkin vain silloin pitämistä, kun henkilö ajattelee
itseään aistimaailman jäsenenä, ja ymmärryksenmaailmassa tahtominen on
vapaata (s. 95). Tahto ei siis ole riippuvainen luonnon kausaliteetista, sillä
ihmistä tulee ajatella erillään järjellisenä olentona sekä aistimaailmaan
ilmiönä (96–97). Toisin sanoen olio on aistimaailmassa alisteinen tietyille
laeille, mutta hän oliona itsessään on kuitenkin riippumaton näistä laeista
(s. 98). Moraalilaki on siis ylin vapauden laki (s. 103). Neurotieteen
kehittyessä jatkuvasti voidaan toki kyseenalaistaa, voidaanko erottaa
toisistaan aistimaailma ja ymmärryksenmaailma, mutta ainakaan vielä näiden
suhdetta ei ole pitävästi selvitetty.

Voin suositella kirjaa lämpimästi jokaiselle, joka haluaa ajateltavaa.
Pakollista luettavaa se on moraalifilosofiasta ja muista filosofisista
ongelmista kiinnostuneille, jotka haluavat päästä velvollisuusetiikan
alkulähteille. Tämän nopea- ja helppolukuisemmaksi ei Kantia enää
suomenkieliselle lukijalle saa tehtyä.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/