[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Joukkopsykoosi ja kuinka siihen langetaan

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Huber, Florian: Lupaathan tappaa itsesi  Kansan perikato kolmannessa
valtakunnassa 1945 (Kind, versprich mir, dass du dich erschießt: Der Untergang
der kleinen Leute 1945). Kääntänyt Naski, Heli. Atena, 2016. 302 sivua.


Joukkopsykoosi ja kuinka siihen langetaan
---------------------------------------------------------

Tuhannet saksalaiset surmasivat perheensä ja itsensä keväällä 1945
puna-armeijan vyöryessä maahan. Pelko teki ihmiset hulluiksi, se levisi
epidemian tavoin. 12 vuotta aiemmin maassa oli levinnyt toisenlainen tartunta;
natsien toimintaan oli menty mukaan kun pomo, ystävä tai äiti ehdotti
liittymistä puolueeseen tai sen nuorisojärjestöön.

Saksalaisen historioitsijan kirja kertoo natsivallan romahtamista seuranneesta
joukkopsykoosista, mutta myös niitä edeltäneistä vuosista ja siitä, miten
tavallisista ihmisistä tuli kiihkeitä kansallissosialisteja.




Florian Huberin kirja, jonka nimikin on ahdistava, ei totisesti ole mitään
herkkätunteisen henkilön iltalukemista. Alkusivuillaan se vie lukijansa
kuitenkin lähes idylliin eli pieneen Demminin kaupunkiin Etu-Pommeriin,
hitaasti virtaavan Peene-joen rannalle.

Kaupunki oli keväällä 1945 kutakuinkin entisessä kunnossaan: tori,
raatihuone, komea tiilikirkko ja isot koulutalot olivat säästyneet
pommitusvaurioilta, sillä neuvostoarmeijan lentokoneet jyrisivät seudun yli
länteen, kohti Berliiniä joka muuttui päivä päivältä yhä
sekasortoisemmaksi rauniokasaksi.

Huhti-toukokuun vaihteessa kaupungin yli pyyhkäisi Neuvostoliiton panssari- ja
jalkaväkijoukkojen lisäksi hurja itsemurha-aalto. Kaupungin 15 000 asukkaasta
lähes tuhat teki itsemurhan, monet laajennettuna. He hukuttautuivat,
hirttäytyivät, ampuivat perheensä ja itsensä, nielivät myrkkyä jos sitä
jostakin saivat, viilsivät ranteensa auki. Jokiin ja järviin kahlaavat äidit
sitoivat lapsensa köydellä itseensä, jotta nämä eivät rimpuilisi vapaiksi.

”Kaikkialla kuulee nykyään puhuttavan kaliumsyanidista”

Se, mitä Demminissä tapahtui, toistui kevään 1945 aikana lähes kaikkialla
Saksassa: Itä- ja Länsi-Preussissa, Pommerissa, itäisessä ja eteläisessä
Mecklenburgissa, Berliinissä ja Brandenburgissa. Ylä-Baijerissa, jota
sotatapahtumat eivät varsinaisesti edes koskettaneet, rekisteröitiin
huhti-toukokuussa kymmenen kertaa enemmän itsemurhia kuin vastaavaan aikaan
edellisvuosina.



Kuva: Leipzigin kaupungin varapormestari Dr. Ernst Lisso perheineen teki
itsemurhan huhtikuussa 1945. US Army Signal Corps 20.4.1945, Wikimedia Commons.

Kirjan mukaan kymmenen prosenttia Saksan armeijan kenraaleista tappoi itsensä,
mutta useimmat itsemurhaan päätyneistä olivat aivan tavallisia saksalaisia.
Osa heistä oli kansallissosialistisen puolueen pikkuvirkailijoita, osa
rivijäseniä, kaikki eivät niitäkään.

Huberin esittämät luvut ovat hurjia. Demminin pikkukaupungin uhriluvuiksi
arvioitiin heti tapahtumien lähteestä riippuen 700–2000 ihmistä. Lokakuuhun
1945 mennessä kaupungin henkikirjoittaja oli merkinnyt papereihinsa yli 900
ihmisen joutuneen itsemurhaepidemian uhriksi, myöhempi arvio on jotain 500 ja
1000 ihmisen väliltä. Koska kaupunki oli jokien risteyskohdassa, ruumiita
kauhottiin vedestä viikkokaupalla. Koko maan tasolla kysymys oli
kymmenistätuhansista ihmisistä.

”Kaikkialla kuulee nykyään puhuttavan kaliumsyanidista, jota on ilmeisesti
runsaasti saatavilla. Siitä ei välitetä lainkaan, pitäisikö aineeseen
ylipäätään turvautua. Keskustelua käydään vain tarvittavasta
määrästä, ja siitä jutellaan kevyesti ja huolettomasti sellaiseen sävyyn
kuin muuten vaikkapa ruoasta”, kirjoitti muuan lääkäri päiväkirjaansa.

Sodan jälkeen näitä tapahtumia ei välttämättä Saksassakaan haluttu
muistella moniin vuosikymmeniin; julkisia ja muun Euroopan tuntemia niistä
taisi tulla vasta uuden vuosituhannen puolella. Anthony Beevorin Berliini 1945,
joka ilmestyi 2002 ja suomennettiin samana vuonna, väläytteli luhistuvan
kaupungin apokalyptisia näkymiä ja traagisia ihmiskohtaloita ja tietääkseni
niitä on käsitelty romaaneissakin, mutta Florian Huber paljastaa kaikki
kauheudet.

Hulluksi tekevä pelko oli propagandan lietsomaa

Huberin kirja perustuu pitkälti aikalaisaineistoon. On autenttisia
päiväkirjoja keväältä 1945 ja aiemmilta kansallissosialismin vuosilta, on
kirjeitä ja silminnäkijöiden ja tapahtumien kokijoiden myöhemmin
kirjoittamia muistelmia.

Teoksen nimi on aikalaiskirjeestä, jossa isä pyytää – tai ehkä
pikemminkin vaatii – parikymppistä tytärtään ampumaan itsensä, koska isä
ei muuten saisi hetken rauhaa ajatellessaan, mitä kaikkea kauheaa tämä
joutuisi kokemaan.

Kirjan ensimmäiset luvut ovatkin hiuksia nostattavia: ihmiset pakenevat
paniikissa, piiloutuvat kellareihin, kiskovat vastahakoiset lapsensa veden alle,
syöttävät näille myrkkyä. Puutarhoissa riippuu ruumiita.

Mutta jos teos olisi pelkkää makaaberia kauheuksien kuvailua, ei sitä
kannattaisi edes mainita näillä sivuilla. Kirjoittaja pyrkii – ja pääsee
– pitemmälle: hän yrittää ymmärtää, miksi itsemurhaepidemia puhkesi ja
millaisista lähtökohdista ihmiset ylipäänsä liittyivät
kansallissosialisteihin 1930-luvulla. Kirjan rakennetta voisi kuvailla vaikka
taannehtivaksi narratiiviksi: ensin esitellään joukko ihmisiä ja kerrotaan
miten heille keväällä 1945 kävi, sitten ryhdytään tutkimaan heidän
taustojaan.

Yksi vahvimmista itsemurhaepidemian syistä oli hulluksi tekevä pelko.
Natsipropaganda oli vuosikaudet lietsonut joukkohysteriaa: neuvostosotilaat oli
esitetty petojen kaltaisina eivätkä ihmiset halunneet jäädä katsomaan,
oliko propagandassa perää. Eivät saksalaisetkaan mitään kiiltokuvasotilaita
olleet: odotettavissa oli vihollisen kosto idän sotaretkellä tehdyistä
rikoksista.

Epidemia levisi käsittämättömällä nopeudella ja osin valtiovallan tuella.
Berliinin filharmonikot pitivät viimeisen konserttinsa hieman ennen huhtikuun
puoltaväliä; konserttisalin ulko-ovella yleisöä hyvästelivät
univormupukuiset, syanidikapseleita jakavat Hitler-jugend-pojat.

Kyse ei kuitenkaan ollut yksinomaan siitä, että itsemurhia olisivat tehneet
ainoastaan näkyvissä asemissa olleet natsit, jotka pelkäsivät odotettavissa
olevia oikeudenkäyntejä ja vankilatuomioita. Toki näitäkin tapauksia noiden
tuhansien ja taas tuhansien vainajien joukkoon mahtui, mutta myös muita syitä
äärimmäiseen tekoon löytyi. Raiskatuiksi tulleet naiset saattoivat surmata
itsensä – Huber esittää, että jopa noin 10 000 berliiniläisnaista teki
itsemurhan – eivätkä kaikki edes jääneet odottamaan puna-armeijan tuloa,
vaan tekivät ratkaisunsa ennen sitä.

Kirjassa nousee esiin kunniakäsite, joka Huberin mukaan oli varsin keskeinen
natsiaatteessa, oli sitten kyse miehistä tai naisista. Miehelle ei
sotilaskunnia sallinut tappiota, ja neuvostosotilaan raiskaama nainen menetti
kunniansa, vaikka oli täysin syytön uhri.

Paremman elämän tavoittelusta nollahetkeen



Kuva: Väkijoukot tervehtivät Adolf Hitleriä Itävallassa 1938.

Kun ihmiset, joilla ei tuntunut olevan mitään syytä, tekivät itsemurhan,
siinä oli jotain järjenvastaista. Kyse olikin tunteista eli pitkälti
samantapaisesta joukkopsykoosista, jonka valtaan saksalaiset olivat
toistakymmentä vuotta aikaisemmin joutuneet. Saksalaiskansallisia saarnaajiahan
oli Adolf Hitlerin lisäksi ollut 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa muitakin,
mutta kansanvillitsijänä menestyi vain tämä yksi.

Kirjassa on lukuisia kertomuksia siitä, miten erityisesti nuoret alkoivat
palvoa Hitleriä idolinaan tai miten jollakin työpaikalla oli pakko
vähintään myötäillä natsiaatetta, koska pomo sattui olemaan
kansallissosialisti. Keväällä 1933 elettiin jo aikaa, jolloin liikekirjeiden
alle ei kirjoitettu ”kunnioittavasti” vaan ”Heil Hitler” ja mies, joka
ei ollut koskaan puhunut uskonasioista, totesi pojalleen, että Hitler oli
itsensä isä Jumalan lähettämä kansanjohtaja.



Kuva: Regina Lisso, Ernst Lisson tytär (1924-1945) US Army Signal Corps
20.4.1945, Wikimedia Commons.

Riipaiseva on kirjan tarina yksinhuoltajaäidistä, joka puoliväkisin työnsi
ujon, koulukiusatun poikansa Hitler-jugendiin, jotta tämä reipastuisi,
miehistyisi, pääsisi parempaan asemaan kaveripiirissä ja tulevaisuudessa
myös yhteiskunnassa. Tragikoomisia piirteitä ei puutu kertomuksesta, jossa
aatelinen leskirouva joutui ystävättäriensä hylkimäksi, koska ei näiden
tavoin liittynyt puolueeseen. Ei aikaakaan, kun rouvan jakun kaulukseen ilmestyi
hakaristi – tyylinmukaisesti timanteilla koristeltu.

Vastaavanlaisia ”pienten ihmisten” kohtaloita voisi teoksesta nostaa esiin
vaikka kuinka paljon. Yhteistä niille on se, että aluksi tavoitellaan parempaa
elämää. Monissa tapauksissa se saavutetaankin – liike menestyy, perhe
löytää hyvän asunnon, palkka nousee, nuorukainen tai neitonen saa tehtävän
natsien nuorisojärjestössä ja hänestä tulee suorastaan kaverien kadehtima.
Ennen pitkää kuitenkin huhuja alkaa kulkea, juutalaisia naapureita katoaa,
sota nielee loputtomasti rahaa ja miehiä, mutta ihmiset sulkevat silmänsä ja
korvansa. Epäilijöitä ilmaantuu, mutta heidät vaiennetaan tai he itse
katsovat parhaaksi vaieta.

Huberin mukaan natsiaatteen liekki paloi jo vuoden 1944 puolella kituliaasti,
mutta Hitleriä vastaan tehty attentaatti sytytti sen uudelleen roihuamaan.
Sitten natsihallinto luhistui, ja siihen sokeasti uskoneen kansankin edessä oli
perikato. Kirjan loppupuolella nousee esiin käsite ”nollahetki”, jolloin
kaikki entinen jäi taakse ja kansa alkoi uurastaa suorastaan pakonomaisesti
raivatakseen rauniot, rakentaakseen maan ja yhteiskunnan hallita uudelleen.
Nollahetki mahdollisti myös torjunnan, ”oman historian kieltämisen”, kuten
Huber asian ilmaisee.

Kirja on rankka ja vaikuttava analyysi pitkään vaietun ilmiön muodoista ja
syistä – myös pitkällä aikavälillä. Sitä lukiessa näkee, miten
suurilla tunteilla voi ohjailla kokonaisia kansoja ja miten vastustamaton on
propagandan voima.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/