[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Historioitsijat vallan tulkkeina

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Aalto, Sirpa  FL
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Heikkinen, Antero: Vallan tulkit. Historiallinen ajattelu Euroopassa
antiikin päivinä ja varhaiskeskiajalla (n. 500 eKr.-1000 jKr.). SKS,
2009. 412 sivua.


Historioitsijat vallan tulkkeina
---------------------------------------------------------

Antero Heikkisen Vallan tulkit on tervetullut lisä
historiankirjoituksen historiaa käsittelevien teosten joukkoon. Tämä
kirja tulee palvelemaan erityisesti historian opiskelijoita.
Emeritusprofessori Heikkinen onkin edelleen pitänyt luentosarjaa
aiheesta, mikä näkyy kirjan otteesta: hän etenee kirjassa omalle
tyylilleen uskollisesti viljellen mm. vanhahtavia genetiivimuotoja,
jotka antavat tekstille leppoisan, puheenomaisen sävyn. Tästä
kirjasta ei voi väittää, etteikö sen tekijä puhuisi lukijalleen.


Antero Heikkinen keskittyy uusimmassa kirjassaan Vallan tulkit (SKS
2009) luomaan katsauksen historiankirjoituksen historiaan antiikista
keskiajalle. Vaikka historiankirjoituksen historia ei ole Heikkisen
tutkimuksellisen kiinnostuksen ydinaluetta, se sivuaa hänelle
läheistä historianfilosofiaa ja metodologiaa.

Heti kirjan alkupuheessa Heikkinen ilmoittaa, että hän on halunnut
syventyä nimenomaan antiikin ja varhaiskeskiajan 'historioitsijain ja
muiden menneestä kirjoittaneiden omaan ajatteluun'. Kirjan
tarkoituksena on siis ollut katsaus historialliseen ajatteluun eikä
tehdä perustutkimusta, millä hän perustelee myös käännöksien käyttöä
kirjan lähteinä. Historiantutkimusta arvotetaan historioitsijoiden
parissa tietenkin pitkälti sillä, miten tutkija on ottanut huomioon
alkuperäiset lähteet. Toisaalta, tuskin kukaan pystyisi tekemään
tämän kirjan kaltaisia laajoja katsauksia, jos edellytyksenä olisi
vain alkuperäisten lähteiden käyttö.

Kirjan jaottelu on kaksiosainen, niin että ensimmäinen osio (Kleion
kääröt) on temaattinen. Toisessa osiossa (Muutos ja jatkumo)
Heikkinen tarkastelee historiallisessa ajattelussa tapahtuneita
muutoksia - joskin teksti kulkee koko ajan enemmän tai vähemmän
kronologisesti antiikista varhaiselle keskiajalle kautta koko kirjan.
Pääosin Heikkinen keskittyy analysoimaan historiankirjoittajien
suhtautumista ja näkemyksiä siihen, mitkä tekijät vaikuttavat
historiankulkuun. Myös teosten - tai niiden tekijöiden -
aikakäsitykset saavat oman osansa analyysistä. Antiikin kirjailijat
selittivät tapahtumien kulkua usein jumalilla tai 'onnettaren'
oikuilla, kun taas jo varhaiset kristityt historioitsijat toivat
esiin 'jumalallisen tahdon' tai 'suunnitelman'.

Heikkinen pohtiikin kirjassaan, mikä on ollut se veteen piirretty
raja historioitsijan tai vaikkapa runoilijan välillä, tai missä
määrin historioitsijoiden ajatteluun ja kirjoitukseen vaikutti se,
että usein he itse olivat osallisina oman aikansa poliittisessa
elämässä: olivatko he siis vallan palveluksessa vai vallan tulkkeja?
Heikkinen kallistuu jälkimmäisen puolelle. Historian kirjoituksen
esiinmarssin hän liittää kreikkalaiseen proosakirjallisuuteen, jonka
juuret ovat 500-luvulla eKr. Heikkinen tuokin kirjassaan hyvin esiin
sen, että kyse oli pitkällisestä prosessista, sillä kirjallinen
kulttuuri ei syrjäyttänyt suullista perintöä eikä lukutaidon
omaksuminen suinkaan tarkoittanut suoraan kykyä omaksua itsenäisesti
kirjoitettua tekstiä.

Heikkinen vyöryttää kirjassaan mielenkiintoisia detaljeja kuten sen,
että 300-luvulla Roomassa kerrotaan olleen 28 julkista kirjastoa.
Tosin kirjastot olivat pikemminkin kirjojen varastointia kuin
lukemista varten. Kuten Veli-Matti Rissanen on huomauttanut,
'ensimmäisellä vuosisadalla eKr. Roomassa kirjallisuus oli
käytännöllisesti katsoen aristokratian yksityisomaisuutta. Kirjoja
lukivat vain harvat ja valitut.' (HS 2.8.2009). Heikkinenkin tuo
esiin, että lukeminen oli vielä varhaisella keskiajalla lähinnä
ääneen lukemista, ja siinä mielessä yhteisöllistä toimintaa.

Tämä kirja palvelee ennen muuta historian opiskelijoita antaen
kattavan kuvan länsimaisen historiankirjoituksen taustasta. Lähin
vastine kirjalle lienee jo 1983 julkaistu Historiankirjoituksen
historia (toim. Setälä et. al.), joka on palvellut oppikirjana jo
kauan ja joka on toki sisällöltään laajempi ulottuen 1900-luvulle
saakka. Heikkisen kirjan vahvuutena mainittakoon erityisesti se, että
kirjassa on huomioitu myös ns. itäisen perinteen
kreikkalaisen/bysanttilaisen historiankirjoituksen vaikutus muun
Euroopan varhaiseen historiankirjoitukseen sekä islamilaisen,
juutalaisen ja kristillisen historiankirjoituksen väliset yhteydet.

Ainoat pienet moitteet kirja saa muutamista ulkoasullisista
yksityiskohdista: joidenkin nimien kohdalla ulkoasu vaihtelee ja
esimerkiksi 'pangeyriikka' (s. 295) lienee panegyriikka. En myöskään
ymmärrä, miten aikaväli 63 eKr.-66 jKr. voi olla 'melkein tasan sata
vuotta' (s. 184), kun laskujeni mukaan se on reilusti yli. Kaiken
kaikkiaan nämä pienet yksityiskohdat eivät onneksi häiritse
lukukokemusta.

Jotenkin lukijana jäin kaipaamaan loppuun jotakin synteesiä, mutta
ehkä sellaista on vaikea koota lähdemateriaalista, joka kattaa 1500
vuoden ajanjakson ja joka on kovin heterogeeninen. Sen sijaan
Heikkinen on valinnut loppuun pohdinnan siitä, miten vuosi 1000
näyttäytyi historiankirjoituksessa. Historioitsijan rajaveto sekin.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/