[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kun vain kastetut pääsivät yliopistoon - uusi perustutkimus suomalaisesta väestökirjanpidosta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Tarja-Liisa Luukkanen  dosentti, HY, Joy
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Tala, Yrjö: Kirkon vai valtion kirjat? Uskontokuntasidonnaisuuden
ongelma Suomen väestökirjanpidossa 1839-1904. Tilastokeskus, 2008.
317 sivua.


Kun vain kastetut pääsivät yliopistoon - uusi perustutkimus
suomalaisesta väestökirjanpidosta 
---------------------------------------------------------

Luterilaisen kirkon hoitama väestökirjanpito ei ollut vain
syntyneiden, kastettujen, vihittyjen ja kuolleiden luettelointia.
Yrjö Talan väestökirjanpitoa vuosina 1839-1904 tarkasteleva
kirkkohistorian väitöskirja tarkastelee uskontokuntasidonnaisen
väestökirjanpidon ongelmia. Väitöskirja on laajaan ja huolelliseen
lähdetyöskentelyyn pohjautuva perustutkimus autonomian ajan
väestökirjanpidosta.


Viime vuosina suomalaiset eri oppialoja edustavat tutkijat ja
väitöskirjojen tekijät ovat entistä laajemmin  olleet kiinnostuneita
Suomen 1800-luvun historiasta. On havahduttu siihen, että historia ei
tältäkään osin ole 'valmis', vaan moni 1800-luvun ilmiö on yhä
tutkimatta. Uudet kysymyksenasettelut tuottavat myös uudenlaisia
tulkintoja tästä yhteiskuntamme muotoutumisen näkökulmasta tärkeästä
vuosisadasta.

Yrjö Talan vuosien 1839-1904 väestökirjanpitoa tarkasteleva
kirkkohistorian alaan kuuluva väitöskirja Kirkon vai valtion kirjat?
kuuluu tähän tutkimuksen uuteen aaltoon. Se avaa uuden näkökulman
1800-luvun historiaan: uskontokuntasidonnaisen väestökirjanpidon
ongelmat.  Luterilaisen kirkon hoitama väestökirjanpito ei ollut vain
syntyneiden, kastettujen, vihittyjen ja kuolleiden luettelointia.

Väestökirjanpidon vaiheissa näkyvät mitä selkeimmin erilaiset
yhteiskunnan modernisoitumiseen liittyneet kamppailut, joiden
osapuolina olivat sekä luterilainen kirkko ja valtio sekä virkamiehet
ja luterilaisesta yhtenäiskulttuurin traditiosta irtautuvat
kansalaiset. Kirkkokritiikin ja uskonnollisen monimuotoisuuden
lisääntyessä autonomian ajan lopulla yleistä uskonnonvapautta ei
vielä ollut.  Kirkon pitämä väestörekisteri muuttui tässä tilanteessa
sekä uskonnon puolustamisen että uskonnollisen vallankäytön
välineeksi.

Yrjö Talan, Porin seurakuntien keskusrekisterin entisen johtajan,
väitöskirja perustuu laajaan ja ansiokkaaseen lähdetutkimukseen. Hän
on analysoinut kirkonkirjoista käytyä virkamieskeskustelua,
tuomiokapitulien, senaatin ja pappissäädyn näkemyksiä,
yhteiskunnallista kehitystä seuraavan tilastoinnin tarpeista
nousseita väestökirjanpidon uudistushankkeita sekä esimerkiksi
papiston suhtautumista asevelvollisuusluetteloiden laadintaan.

Tutkimuksen johdanto antaa erinomaisen yleiskuvan väestökirjanpidon
kehityksestä. Se alkaa kirkonkirjojen syntyvaiheista 1600-luvulla,
käsittelee 1700-luvun taulustolaitoksen ja kirkonkirjojen muuttumisen
yleiseksi väestörekisteriksi sekä väestökirjanpidon aseman hallinnon
uudelleenjärjestelyssä vuoden 1809 jälkeen.

Jo väitöskirjan kattaman tutkimusaikakauden aloittaminen vuodesta
1839 on Talan tekemän arkistotutkimuksen tulos. Se on ratkaisuna
hyvin perusteltu, koskapa 1830-luvun lopulta alkaen  virkamiehistö ja
senaatti alkoivat kiinnostua väestökirjanpidon kehittämisestä.  Vuonna
1839 Lars Gabriel von Haartman laati muistion, jossa hän toi esille
kuinka huomattavasti kirkonkirjojen ja henkikirjojen ilmoittamat
väestömäärät poikkesivat toisistaan.

Haartmanin muistion päähuoli oli, että köyhäinhoidon järjestäminen
edellytti luotettavia tietoja väestön määrästä. Muistion johdosta
senaatti lopulta asetti vuonna 1842 apukomitean, minkä selvitys
puolestaan johti yksityiskohtaisiin ohjeisiin luotettavan, koko maan
kattavan yhtenäisen kirkollisen väestökirjanpidon järjestämiseksi
vuonna 1852. Muistio ja sen sisältämä laaja selvitystyö - mm.
seurakuntakohtaisten numerotunnusten antaminen kaikille - ei
kuitenkaan johtanut mihinkään, vaan muistio hautautui arkistoon.


Kaste kansalaisuuden ehtona

Tala kuvaa kuinka 1850-luvulla tuleva Porvoon piispa Frans Ludvig
Schauman ehdotti väestökirjanpitoa nimismiesten hoidettavaksi
tavoitteenaan papiston etu eli maallisten tehtävien erottaminen
papinvirasta. Vuoden 1869 uusi kirkkolaki, joka on joskus haluttu
tulkita kirkon itsenäistymiseksi valtiovallasta, ei tuonut muutoksia
väestökirjanpitoon kirkollisena rekisterinä. Kirkon ylin hallinta
säilyi valtiovallan käsissä. Uutta kuitenkin oli lakiin kirjattu
kirkonkirjojen yhteiskunnallinen tehtävä: papiston velvollisuus
virkatodistusten kirjoittamiseen.

Voimistelun yliopettaja Viktor Heikel oli vaimoineen ollut
perustamassa uskonnonvapausyhdistystä 1880-luvulla. Heidän lapsensa
oli merkitty kirkonkirjoihin, mutta heitä ei oltu kastettu. Heikelien
poika Walter ei puolestaan päässyt opiskelemaan Helsingin yliopistoon,
sillä tätä ylioppilastutkinnon suorittanutta nuorukaista ei ollut
olemassa, virallisesti.

Yliopistoon kirjoittautumiseen vaadittiin papintodistus, mitä
Heikelillä ei ollut esittää, koskapa häntä ei ollut kastettu
luterilaisen kirkon jäseneksi.  Kastamattomuuteen vedoten Helsingin
kirkkoherra kieltäytyi antamasta todistusta. Näin yliopiston ovet
pysyivät suljettuina, huolimatta siitä sitkeästä ja Talan
yksityiskohtaisesti kuvaamasta kamppailusta, jota vanhemmat niin
Porvoon tuomiokapitulissa kuin senaatissakin kävivät lapsensa
puolesta.

Väitöskirjassaan Tala tuo esille, kuinka kirkon jäsenyys oli
kansalaisuuden ehto - Ruotsinvallan ajalta periytyneen mallin
mukaisesti. Kirkkoon liityttiin uskonnollisen riitin, kasteen,
kautta. Tähän liittymistapaan vedoten kirkkoon kuuluneiden
vanhempienkaan kastamattomat lapset eivät papiston ja
tuomiokapitulien tulkintojen mukaan olleet kirkon jäseniä.
Käytännössä kastamattomuus merkitsi yhteiskunnan ulkopuolelle
joutumista.

Sillä, johtuiko kastamattomuus uskonnollisesta vakaumuksesta ja
siihen perustuneesta lapsikasteen kyseenalaistamisesta tai yleisestä
uskonnonvastaisuudesta, ei ollut merkitystä. Kastamattoman oli
papintodistuksen puuttuessa mahdotonta päästä yliopistoon, mutta sen
lisäksi mahdotonta oli myös päästä julkiseen virkaan tai solmia
avioliitto. Papintodistus tarvittiin myös perinnönjakoon tai
oikeudenkäyntiin osallistumiseksi. Tässä tilanteessa oli luultavaa,
että useimmat muunlaista vaihtoehtoa toivoneet vanhemmat
yksinkertaisesti kastattivat lapsensa.

Yksi Talan tutkimuksen merkittävistä ansioista onkin tarkastella
kirkollista väestökirjanpitoa kansalaisrekisterinä. Kun
yhteiskunnassa tosiasiallinen luterilaisen kirkon jäsenyys ja
kansalaisuus alkoivat erota toisistaan 1800-luvun loppupuolella,
kirkollinen väestökirjanpito jatkui joutuen väistämättä
törmäyskurssille muuttuvan yhteiskunnan kanssa. Tähän muutokseen
papisto ja erityisesti piispojen johtamat tuomiokapitulit olivat
haluttomia reagoimaan.


Uskonnollisen fundamentalismin vuosikymmenet

1800-luvun loppuvuosikymmeninä Suomi koki nopean
uudenaikaistumisprosessin.  Kuten muuallakin maailmassa, yhteiskunnan
nopeat muutokset tuottivat meilläkin fundamentalistista
uskonnollisuutta. Tämä näkyi erityisesti papistossa.

On jo aiemmin tunnettua, että uusi uskonnonvastaisissa oloissa
varttunut pappispolvi tuli pääosin maaseudun perinteisistä oloista ja
alemmista yhteiskuntaluokista. Se radikalisoitui konservatismiin ja
uskonnolliseen fundamentalismiin. 1800-luvun alkupuolen liberaali,
kulttuurimyönteinen ja uusille ajatuksille avoin papisto vaihtui
1800-luvun lopun kulttuurivihamieliseen ja aikansa uusia aatteita
vastustavaan papistoon.

Jo opiskeluaikanaan tämä fundamentalismiin taipuva papisto oli
oppinut tukeutumaan vanhentuneisiin säädöksiin. Teologian
ylioppilaiden kurinpitoon luotua vertaisvalvontajärjestelmää
käytettiin uskonnollisesti motivoituneen toveriterrorin välineenä.
Yksi kiinnostava teema Talan tutkimuksessa onkin, että päästyään
väestökirjanpidon kautta yhteiskunnallisen vallan käyttäjiksi, samaa
vallankäytön menetelmää sovellettiin opiskelijatovereiden sijaan
kanssakansalaisiin.

Ruotsinvallan aikaiset uskonnollisen yhdenmukaisuuden ja
alamaisyhteiskunnan säädökset eivät soveltuneet Suomen 1800-luvun
lopun muuttuneisiin oloihin. Ne kuitenkin antoivat papeille, heidän
niin halutessaan, mahdollisuuden pakottaa kansalaiset pakkokeinoin
kirkon jäsenyyteen. Talan tutkimus antaa esimerkkejä, että näin juuri
toimittiin.  Uskonnollisten syiden, kastamattomuuden ja kirkkoon
kuulumattomuuden vuoksi oltiin valmiit käytännössä tuhoamaan
kastamattomien lasten ja nuorten elämänedellytykset suomalaisessa
yhteiskunnassa. Samalla ajastaan jälkeenjääneen lainsäädännön avulla
rankaistiin vanhempia, jotka eivät olleet toimittaneet lastaan
luterilaisen kirkon kasteelle.

Suomen 1800-lukua tarkastellaan joskus vain Suomen sisäisestä
tulkintakontekstista käsin ikään kuin unohtaen, että Suomi oli osa
Venäjän imperiumia eikä säätyvaltiopäivienkään aikana suomalaisilla
ollut itsenäistä lainsäädäntövaltaa. Tala tuo kyllä esille piispojen
vallan ytimeen ulottuvan ja alisteisen aseman keisarin nimittäminä
virkamiehinä. Tätä teemaa olisi voinut kehitellä nyt sovellettua
laajemmin. Kruunun ja ristin Venäjällä, erityisesti 1800-luvun
lähestyessä loppuaan vapaamielisten, kirkon ja uskonnon asemaa
koskevien uudistusten toteuttaminen Suomessa oli lähinnä
toiveajattelua. Toisaalta tämä sopi hyvin fundamentalisoituvalle ja
valtaosin esivaltauskolliselle papistollemme, joka ajan myrskyissä
tukeutui 1700-luvun privilegioihinsa.

Yrjö Talan tutkimus kuvaa ansiokkaasti valtiovallan ja kirkon
suhteita, kirkon yhteiskunnallista roolia, muuttuvan yhteiskunnan
tilastointitarpeita sekä yleistä asenteiden kovenemista aikana ennen
suurlakkoa. Se on merkittävä, uutta tietoa ja tulkintaa tuottava lisä
autonomian aikaa tarkastelevaan tutkimuskirjallisuuteemme.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/